Minun mieltäni vaivaa eräs hyvä ystävä, jolla on runsaasti ylipainoa ja sen aiheuttamia sairauksia ja vaivoja. Puhumme usein ruuasta ja sairauksista. Yritän aina puhua terveellisistä ruuista ja vähän rohkaista terveellisempään suuntaan. Mieleni tekisi sanoa, mitn huolissani olen hänen terveydestään ja tulevaisuudestaan, muuta en uskalla.
Hänellä ei ole autoa käytössään. Kauppaan ja palvelujen ääreen on matkaa ja pyötäilykin alkaa jo käydä hankalaksi. Polvet alkavat jo oireilla. Pelkään, että hän on kohta pyörätuolissa.
Mitä te tekisitte? Ottaisitteko asian puheeksi? Vai jättäisittekö varoittelun ammatihmisille?
Minusta kuulostaa siltä, ettei lääkärit eikä diabetshoitaja tuo riittävästi faktoja esille.
Väitän että kaverilla on valikoiva kuulo. Hän ei siis kuuntele, eikä ainakaan noudata ohjeita. Puhu vain. Mutta saatat kokea kuin takoisit päätä'si kiviseinään, kuten itse koin. Sokerit sekaisin, käyrä kuin vuoristorata, ylipainoa massiivisesti, ja sokeroitua rasvaista munkkia vetää. Selitys: Hän tarvitsee sokeria hypoglykemiaoireeseen! Ei kelvannut tarjoamani proteiinipitoinen, siis pähkinäpatukka, jossa oli päällä kevyt suklaakuorrutus, juuri kuin tälle henkilölle tehty ja vasiten hankittu, kun mieliteko oli muuhun. Ei sille mahda kukaan mitään. He valitsevat itse.
Ihmettelin, ja mietin, kuinka suuresti mielihyvä hallitsee meitä: Suuresti. Sen vastustaminen olisi vastuullisuutta, ja tulos aina tuottaisi lopulta suurta iloa. Eikä minusta ole moittijaksi, kun itseäni vetää taas laiskotteluhalu yhä. Keskenmeräiset tekstit piinaavat, enkä kuitenkaan nauti joutilaisuudesta. Tietty jokainen tarvitsee leponsakin, mutta eiköhän tämä jo riitä.
Tuossa tapauksessa vain ollaan jo henkeä kortilla, ja siitä syystä se oli minulle järkkyä. En ollut lääkärinä siinä, ihan siviilinä.