”---Mutta tämä keino joka tuntui minusta ainoalta, mitä muuta se olisi ollut kuin taideteoksen luominen? Ja heti johtopäätökset tulvivat mieleeni, sillä olkoon kyse epämääräisistä muistikuvista kuten haarukan kilahduksesta tai madeleinen mausta tai sitten sellaisista totuuksista, jotka on kirjoitettu käyttäen apuna kuvia, joiden merkitystä yritin hakea päästäni, missä kirkontornit ja ruohokasvit muodostivat mutkikkaan ja kukkivan taikakirjoituksen, niiden tärkein tunnuspiirre oli, että en ollut vapaa valitsemaan niitä, vaan ne oli annettu minulle sellaisenaan. Ja tunsin että juuri se oli merkki niiden aitoudesta. Minä en ollut mennyt etsimään pihalta epätasaista kiveystä, johon olin kompastunut. Juuri se, että aistimus oli syntynyt sattumalta ja väistämättömästi, takasi sen herättämän menneisyyden hetken ja sen nostattamien kuvien aitouden, sillä ihminen tuntee miten aistimus pyristelee kohti valoa ja iloitsee löytäessään uudestaan todellisuuden. Sattumanvaraisuus on aitouden tae myös koko taulussa, joka muodostuu aistimuksen mukanaan tuomista samanaikaisista vaikutelmista, ja niissä on juuri oikeassa suhteessa valoa ja varjoa, korostetta ja poistoa, muistoa ja unohdusta, mitä tietoinen muisti tai tarkkailu ei voi koskaan savuttaa.---”
MARCEL PROUST: Kadonnutta aikaa etsimässä (10) - Jälleenlöydetty aika - Suomentanut ANNIKKI SUNI, Otava 2007, s. 227