Monikohan muistaa jostakin seitkytluvulta laulun, jossa kirkkoon tulee mies ja lapsi. Lapsi väsyy kesken palveluksen ja pyytää isältä päästä jo kotiin. "Sama hiljainen, arka pyyntö nous' syvältä itsestäin:minä tahtoisin, Isä, jo kotiin, Isä, minua väsyttää. Soi kirkossa kiitosvirsi. Oli ulkona vihreää. "
Olisiko niin, että kauniit ja herkät kuvat; pikku lapsi, kaikki katseltava kirkossa, alttaritaulu ja kynttilät, sitten kiitosvirsi, kesäinen maisema ulkona, kätkevät sen tosiasian että runon kirjoittaja kertoo kuolemantoiveestaan.
Jos siteeraa tätä tokko kukaan järkyttyy.
. Tai Docensin tuumailuja, meille saatetaan antaa nämä hetket muistaaksemme olevamme kuolevaisia.
"Elämämme on vaeltamista suureen iankaikkisuuteen.
Oi iankaikkisuus, niin ihana,
sydämeni juurtukoon sinuun
Kotini ei ole tässä ajassa" (Teerstegen).
Ei siinä pelättävää ole.