Mietin tuota Karlssonin näkemystä, ja minusta se ei ole niinkään harmiton. On hyvä muistuttaa seurakuntalaisia siitä kuilusta, joka vallitsee sen välillä millaisia Jumala tahtoisi meidän olevan, ja sen välillä millaisia me olemme. Mutta jos minulta otetaan syntien sovittaja pois, on kaksi vaihtoehtoa. Joko yritän itsepetosta, ja selitän omista synneistäni että juujuu mutta se ei olleet syntejä siitä tai tästä syystä. Saatan löytää jonkin Raamatun jakeenkin tuekseni.
Jos en pysty tuohon, tulen epätoivoiseksi.
On mainiota, että meillä on kilvoittelun esikuva, mutta lähinnä hän on meille jotakin joka käy rakkaammaksi kaiken aikaa, juuri siinä kohdin, missä koetamme tehdä parannusta!
Miettikäähän pikku hetki, millaista olisi, jos yhtäkkiä teille sanottaisiin, ehei, ei teitä ole Jumalan kanssa sovitettu, mutta kaunis esikuva hyvästä ihmisestä teillä on! Minun maailmani kävi yhtäkkiä tyhjäksi ja - hyvänen aika - minkä tähden hyvän ihmisen ympärille tulisi perustaa kirkkokunta - kirjoittaa setti musiikkia ja runoutta, uusia maalaustaide, ja mitä Raamatulle oikein tiulisi tehdä, kun kaikki on kovasti tuon kärsimyksen ja lunastuksen ja ennen kaikkea ylösnousemuksen ympärille ryhmittynyttä? Olikohan se pelkkää polemiikkia - vanhanaikaistahan se on -. ihan tyypillistä valistusajan settiä.
Kuinka ne muuten silloin ajattelivat viimeisellä veräjällä käyvän, kuka tietää, kertoisiko.
