Tämä on edelleen hieman kesken ajattelemisen, ja mielestäni tämä ei ole yhdentekevä asia. Itseltäni tätä on kysytty, ja itse olen myös ollut näkemässä erään ystäväni uskonelämässä tapahtuneen muutoksen, kun hän pitkän psykoterapian jälkeen toipui vakavasta masennuksestaan. Masennusalttius jäi ja hän tietää sen, mutta pärjää suunnilleen päiviä laskien ja hiljaa ollen hankalan ajan ylitse.
Hänen oma kokemuksensa on tämä: Uskonelämä muuttui, Jumalakuva muuttui, suhde Jumalaan muuttui, usko armoon muuttui psykoterapeuttisen hoidon myötä. Kannattaa perehtyä teokseen joka tulee lähimmäs tätä: Matti Hyrckin väitöskirja. Saa ostaa Therapeia-säätiöstä, tai ainakin se on kaikissa yliopistokirjastoissa.Toisaalta Kierkegaard on oikeassa:
Jos ihminen yrittää irrottaa itsensä jumalayhteydestä, hän ei voi välttyä tulemasta melankoliseksi, siis pysyvästi alavireiseksi ja korvikkeita tarvitsevaksi. Depressiivisyys on äärimmäisen monisyinen seikka, ja on mahdotonta sanoa, johtiko siihen kilpirauhasen vajaatoiminta vai se, ettei suostu yhteyteen Luojansa kanssa. Valitan tarkastelukulman kapeutta, mutta kyseessä on juuri juttu josta koetin kirjoittaa Bonhoeffer-kirjaa ja sehän surkeasti ei onnistunut

. Yritän uudelleen.
Ihmiseen liittyy jokin salaisúus, jota me kenties emme edes tavoita, ja se on ylösnousemus, sillä
meidän sielumme=sielunelämämme on osa ruumiillisuuttamme! Kyllä vain. Sielunelämä lakkaa kun ruumis kuolee/ihminen aivokuolee, sillä se edellyttää juuri aivotoimintaa, aivot ovat sen väline kuten munuaiset nesteenpoiston väline. .
Aivojen mutkikkuus synnyttää äärettömän mielenkiintoisella tapaa (meidän fysiologian proffa piti siitä uskomattoman kiinnostavia ylimääräisiä luentoja jotka tulvivat kansaa) tietoisuuden, joka puolestaan koettaa alusta saakka ymmärtää omaa olemustaan, joka on ehdottomasti ruumiillinen. Julia Kristevan kirja "Muukalaisia itsellemme" kuvaa sitä, kuinka ihmisen "sielu" kokee ruumiin itselle vieraaksi, miksi muuhun ei ole mahdollisuutta ja mihin se johtaa. Antiikin "kyynikot" pyrkivät johonkin johon nyt ei vain voi mennä, eli tuon rajan hävittämiseen.
Henki on osa sielunelämäämme, ja näin siis me uskommekin ruumiin ylösnousemiseen. Mutta maan päällä suojaa, ja matkallamme turvan kokemista tarvitsee ruumiimme, jossa me koemme joka tapauksessa ja auttamatta sielun elävän, kuten hengen, joka kurottuu kohti Jumalaa.
Se on kuin sielunelämän osa, ja mahdollisesti
johtavin osa, niin olen taipuvainen nyt ajattelemaan, joka mahdollistaa myös transsendentin käsittämisen, kohtaamisen ja kuin ruumiissa kasvot jotka kääntyvät kohti pä'ivänpaistetta, se meissä, joka saa luvan ja on tarkoitettu kääntymään uudestaan ja uudestaan kohti Jumalaa, saa kääntyä tai Jumala kääntää, kuinka tahdotaan, se on sama, on mukava tietää että saa... . Itse asiassa self-psykjologinen näkökulma, tai eksistentiaalifilosofia paikoin voi auttaa käsittämään kokonaisuutta,
ruumis on Jumalan henkäyksen ansiosta yksinkertaisesti se "elävä sielu" joka nousee kerran ylös... Mutta tämä kaikki on samalla kertakäyttötavaraa, samalla Jumalan mielessä jo iankaikkista, ja joskus olen sitä miettiessäni ottanut Einsteinin avuksi, eli eihän tämä materiaalinen olemuksemme lopulta ole muuta kuin mutkikas matemaattinen yhtälö... koska jokainen alkeishiukkanenkin on... E=mc toiseen (en osaa pikkupotenssimerkintää) Sillai Leena suunnilleen rakentelee...