En ymmärrä käsitettä synteihinsä kuollut. Mielestäni on yksinkertaisempaa sanoa, että Jumala pelastaa kenet haluaa eikä meillä ole siihen nokan koputtamista. Emme voi vaikuttaa pelastukseemme mitenkään vaikka kuinka olisimme synteihimme kuolleita tai muuta sellaista. Mikään teko, mikään pyrkimys, mikään uskon määrä ei riitä.
Tuo kuulostaa koko lailla predestinaatio-opilta, tai sitten olen käsittänyt väärin jotakin. Eräs irrallinen, arvoituksellinen lause pulpahtaa tietenkin mieleen: Minä armahdan, ketä minä armahdan. Tuonhan voi tavallaan kokea huojentavana. Mutta tämä ei nyt aivan minua tyydytä, hyvät veljet. Kysyin jo kerran, saattaako ihminen siis itse hantteerata pelastustaan vastaan, ja
mistä silloin on kysymys. Vastaanottaminen edellyttää koko määrän nöyryyttä. Ei ole kivaa kun taotaan kaaliin sitä, mutta loppupeleissä tuskin on mistään kiitollisempi. Kärsimys on (ruma sana) mutta jos se auttaa Jumalaa saamaan minut kotiin niin lunta tupaan vaan... pakko kuin köyhän kuolema... ei kivaa, ei niin.
Toisekseen, entä
kristittynä eläminen... Mielessäni on aina vain tämän teeman noustessa esille se Jeesuksen vertaus kahdesta palvelijasta, joista ensimmäinen sai anteeksi suunnattoman summan, ja saman tien oli kanssapalvelijansa kurkussa kiinni kiristänmässä muutamaa killinkiä.
Sille en mahda mitään että mielessäni kysyn yhä: Eikö meitä ole myös kutsuttu kilvoittelemaan? Minusta on. Jumala joka vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, vaikuttaa tämänkin, ja siten ne ovat Hengen eivätkä lihan aikaansaannosta, ja Jeesus tunnistaa
omat tekonsa... mutta kai Hänelle (Jumalan tahdolle) on vähän tehtävä tilaa? Pidin siitä Atanasian vertauksesta kahdesta koirasta, vai kuinka se meni, kysymys on ehkä hieman siitä, kumpaa alan itse ruokkia. Kilvoittelusta ei jaeta tyylipisteitä, totta kyllä, mutta vaikka mentäisiin nenänalus räkäisenä, silmät kyynelissä, tumput kateissa ja rosoisella jäällä kompuroiden veljen vanhoilla hokkareilla, polvet ruvella ja mieli surkeana olisi hyvä muistaa, mihin on kutsuttu... tuonne päin minun pitäisi, auta, hyvä Jumala...
En minä tiedä vaikuttaako se mihinkään, mutta jos se todella on sitä josta ei jaella timantteja voitonkruunuun toisten ihailtavaksi, vaan joten kuten on rämmitty, annettu anteeksi koska Jumala sitä suosittelee, ja koska niin on mukavampaa täällä, ja eletty rakkaudellisesti se mikä on jaksettu, niin en hämmästyisi vaikka teot,
eläessäni kristittynä, jotakin merkitsisivät. Pelkään Jumalaa näin ajatellessani, kyllä vain. Mutta niin on kehoitettukin, se seuraa luontojaan. Ja kun sitä armoa tarvitaan, on helpompaa rakastaakin Häntä. Mutta muita ihmisiä myös.