Runouden osalta mielenkiintoista on se, kuinka hajautunutta runokirjojen kustantaminen on. Monet julkaisevat omakustanteita, toiset etsivät pienenpieniä kustantamoita. Vain pieni osa runoista päätyy suurten kustantamojen julkaistaviksi.
Syy on aika kiinnostava. Oma seikkailuretkeni kustantamojen maailmaan osoitti, ettei juuri muutakaan julkaista, kokeilehan, soita niihin ja tarjoa vaikka kuvitteellista tekstiä: "Ettehän te ole meidän kirjailijoita/Emme me kustanna elämäkertoja ennen kuin ehdit selittää ettei se ole kyseeessäkään/Tietysti te voitte lähettää mutta paperiversiona sitten (erityisesti "suuret") (!, no, tulostaminen on kallista)/ Mikä se ponhööfferi on? Kun kirjan on pienkustantamo julkaissut saapuu puolen vuoden kuluttua ilmoitus olemme perehtyneet emmekä valitettavasti voi ottaa kustannusohjelmaamme" vaikka olet ilmoittanut että komento taskaisin, painettu jo.
Sinun on "myytävä varmasti", aiheen jo lähtökohtaisesti oltava suomalaisia kiinnostava, sinun oltava tunnettu julkisuudessa, ja kuulin, että mukana on ehdottomasti oltava suosituskirjeen parilta asiantuntijalta, muutoin
ei tekstiä edes aleta lukea. Juuri "suuret" joiden nimen jokainen tiuntee, saavat riesakseen päivittäin sellaiisia paperivyöryjä, että niistä ei selviä kuin tekemällä tämän alkulajittelun, lisäksi heillä todella on "omat kirjailijansa" joiden kanssa sopimukset jo on tehty ja usein suunnitelmat vuosiksi eteenpäin, osa näistä "paperiversioista" on tuherrettu lyijykynällä ruutupaperille, joten karsinta on pakko tehdä!
Luin itse viimeksi
Niinistön "Viiden vuoden yksinäisyys" jolta odotin kai sitten liikaa. Teksti pitää intensiteetillään otteessa hyvin alkuun, mutta herpoaa sitten eikä jaksa vetää loppuun asti kuin rämpimällä, ilmeisesti karuudessaan yksinkertainen kertomus puolison kuolemasta on vain siksi hyvä, että henkilögalleria ei kaaosta kerrontaa. Myöhempi poliittisten pikkutapahtumien erittely oli hämmästyttävän mielenkiinnotonta, kun nyt ajattelen kuinka kiinnostunut itse olen... ehkä tapausten välillä olisi voinut tehdä hierman karsintaa.
Heidi Liehun kirja "Ihana Kristus" jäi kesken, sain raivokohtauksen kun se ei kerta kaikkiaan vastannut odotuksiani, kuvittelin taas ihan muuta, mutta asiavirheisiin törmääminen alkulehdillä sai minut kai sitten pois tolaltani, kyllä yritän myöhemmin uudestaan... Odotin liikaa kohtaavani Kierkegaardin tai jotakin taas.
Runoja on, niin kuulin,. lähes mahdoton saada läpi, hyviäkään. Niitä yksinkertaisesti väitetään luettavan liian vähän. Eivät myy. Ei kannata. Täytyy olla taustalla jokin Orivesi tms., ainakin tekstin on saatava kiitokset sieltä tai NVL:lta, se on suositus sille että edes pienkustantamo lukee. Toisaalta, jos saat runoilijan nimen, sinä olet sitten sitä hamaan hautaan, vaika esimerkiksi Kaskisen olisi hyvä tehdä välillä muuta, vaikka ihan tavallista työtä. Taso putoaa kuin lehmän häntä. Jos pitää värssyrunoudesta, laulettavasta, niin ne varhaisemmat ovat hyviä, Kirjapaja takoo niistä uusia kirjoja aika epätoivoisesti, ja nämä uudet ovat puistattavia. Ei kai kukaan pysty pusertamaan vuodesta toiseen "lämminhenkistä, herttaista, vetoavaa" värssyä värssyn päälle.
Luulen että omakustannerunouden kohtalokin on kurja; lehdet saavat puolestaan niin valtavan tulvan luettavaksi ja arvioitavaksi tarjoyttavaa materiaalia, ettei niitä kukaan lue. Eio ehdi. Siellä saattaa olla oikeinkin hyviä joukossa, ja aivan epäämättä vähän keskosia menee läpi... Sattumalla on hillitön rooli.
