Opittumuus vai opillisuus? Kas siinä kysymys, avatako oma latunsa vai hiihdelläkö toisten tekemää latua pitkin?
Tavallaan oppi kytkee meidät 2000-vuotta vanhaan alkuseurakuntaan ja Kristukseen, kirkon perustan luojaan. Mutta oppi on myös ihmisten ajattelun hedelmää. Siinä mielessä oppi ei ole pysynyt puhtaana, sellaisena, kun Jeesus sen asetti. Kun kuuntelin tänään toista arkkipiispaehdokasta, Miikka Ruokasta, tuli mieleeni tämä keskusteluaihe foorumilla. Ruokasen vastaukset olivat opillisia. Hän ei miltään osin poikennut kirkon näkemyksistä vaan enemmänkin korosta niissä pysymistä. Onko tärkeämpää oppi tai luottamus, tunne, tekeminen ja kokemus?
Onko oppi sitä, ettei saa asettaa kyseenalaiseksi, ettei saa esittää kysymyksiä, varsinkaan tyhmiä kysymyksiä. Vai onko oppi tienviitta, joka ohjaa meidät jonnekin, perille tai harhaan? Oppi on ollut kirkon historiassa väkivaltaa aiheuttunut kiistelyn kohde. Oikean opin juurruttamisessa on käytetty väkivaltaa ja murhia. Onko oppi kirkon vallankäytön väline vai onko se tie uskoon?
Suomalaiset uskovat valtaosiltaan ilman opin luomia rajoja. Lieneekin parempi luottaa yksinkertaiseen uskoon eli luottaa Jumalan rakkauteen ja armoon. Muuta ei oikeastaan tarvita. Opillisuus on luonteelta neutraalia. Siitä on suljettu pois inhimillisyys, emootiot ja kokemukset. Monille opista saattaa tulla kynnys, jota on vaikea ylittää. Oppi saattaa olla ylitsepääsemätön este.