Nyt alkoi Trumbach´n etsiminen. Tämä on aikaisempi pienoisromaani Kuin Adelen kysymys, Jaakobin portaat, Yä Whistlerin maalauksessa tai Hengittämisen taito.
Trumbach ei ainakaan näin aluksi, jossa vasta olen, ole yhtä syvästi hengellisyyteen paneutuva, mutta mystinen tämänkin on. Kieli, etenkin alkuluvun alku on kuin impressionistista maalausta ihailisi, on sitä mikä Haahtelalla on hienosti hallussa.
Kirjan arvosteluja olen vain vähän selaillut, Jokken kirjanurkka ei tainnut ymmärtää kun Jokke sai pitkästyvänsä.
Tässä on sitä mite minä koen:
Traumbach on ohut kirja, sellainen, jonka ajattelisi tuosta noin vaan lukevansa ruokatunnilla. Väärin. Traumbachia ei nautita kuin lounasta. Se nautitaan pitkänä sunnuntaipäivällisenä kaikkine ruokalajeineen ja hitaasti maistellen.
Jochen etsii Traumbachia. Lukija kulkee mukana ja jännittää kaiken aikaa, löytääkö Jochen etsimäänsä. Lukija on mukana, kun Jochen tapaa ihmisiä; ihmisiä, joihin törmää kun etsii Traumbachia. Ihmiset, paikat ja aika muuttuvat ja aina ollaan askel lähempänä Traumbachia.
Haahtelan kieli on ihanaa. Herkullista, mitä jää välillä vain makustelemaan ja toivoo, ettei se maku ikinä väistyisi vaan viipyisi ja vahvistuisi. Jotain lausetta voi vaan katsella, lukea ääneen ja palata kohta uudelleen, jatkaa taas seuraavaan ja nautiskella.
lähde: Kirjavinkit
