Käsitys pelastusvarmuudesta lienee ollut pääsyy körttien ja hedbergiläisten evankelisten eroon 1843. Kun körtit puhuivat "lapsenoikeudesta", jonka Kristus anovalle antaa, jos hyväksi katsoo, ja jota on anottava aina uudelleen ja uudelleen, päätyi hedbergiläisyys ikään kuin instant-versioon; Hedberg alkoikin julistaa "iloista evankeliumia". Sen mukaan ihmisen ei tarvitse etsiä itsestään katumusharjoituksen oikeita merkkejä, vaan saa omistaa jo nyt pelastuksen. Jumala on jo pelastanut ihmisen Jeesuksen lunastuskuoleman ja kasteen kautta.
Alatien linjasta pidän enemmän jo siitä syystä, että seuraava päivä ei elämässä noin ylipäänsäkään mene entisen eväillä, ja etsivä ja kaipaava usko pysyy helpommin aktiivisena, kun armon kerjäläisenä on aloitettava ikään kuin alusta joka päivä
Paavo Ruotsalainen vertasi puuhaa joskus mm. lumitöihin; jos illalla aukaiset tien, ja yöllä pyryttää, on samaan työhön lähdettävä seuraavana aamuna uudestaan.
Isoisäni yksi muistutus oli; "Opinkappaleista elekee riiellä", ja hyvä niin, usko kun on määritelmältään "luja luottamus siihen, mitä toivotaan". Se vain ainakin allekirjoittaneen luonto on sellainen, että jos varmuuden jostakin hyvästä saa, niin tuppaa asia jossain vaiheessa sitten jäämään sikseen ja kiitollisuuskin rapisee melko nopeasti...
Jonas Laguksen kirja "Evankeliumin ääni" on melko perinpohjainen esitys myös tuon "lapsenoikeuden" (joka käytännössä rinnastuu pelastusvarmuuteen) suhteen, joku sen voi kokea saaneensa, joku ei, mutta niin tai näin, aina on palattava "armoa nälkimään" (Ruotsalainen).