Vieläkin tunnen olevani epäkypsä, välillä hyvinkin epäonnistunut. Olen luullut olevani epätoivoinen, siltä se on tuntunut.
Jos helpottaa niin täällä on toinen, mutta minkä verran sillä on merkitystä millaisia me olemme? Paavalin tuskainen valitus: Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista on kai jotakin hyvin aitoa ja monelle tuttua.
Sillä kohdin on, kuinka suhtaudumme täällä toisiimme. Sitä minulle on se Docensin Kristuksen seuraaminen. Jeesus puhui lempeästi ja ystävällisesti, ärhentelijöillekin kohteliaasti ja asiallisesti, ja siihen koettaisiin kun jaksaisin. Läheskään aina siitä ei tule mitään, jään toivomaan että edes yksi ihminen jollakin kohdalla kirjoittaisi: Voi kuinka mukavaa, iloitsen kanssasi.
Mutta kun nyt sain kerrottua miten surulliselta tuntui, kun täällä yksi ainut ei jakanut iloa, minua jo helpotti. Yritän itse jakaa toisten ilot ja surut niin täällä kuin muuallakin. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, jaettu suru puoli surua, ja muuta ei tarvita.
Taidan jättää ihmisten rakentelemat porraspuut, pyhityksen rappusista ja uskoontuloaan pelastusvarmuuspakosta johonkin alatiehen jota en, ystävät rakkaat kalliit, käsitä enempää kuin edellä mainittujakaan. Etsiä helpompaa, jotakin joka on mahdollisempia, ja syytellä rauhallisesti toivon kynttilöitä. Tänään kaikki vetäytyivät mutta ehkä huomenna eivät, ja on Yksi, joka ei minua jätä, kuljin sitten nitä tahansa tietä.
