On kai toisaalta uskovaisia vanhempia, joiden lapsista on tullut vastuuttomia ja itsekeskeisiä.
Se lienee olennaista, osataanko nähdä vakaumuksen ja arkielämän yhteydet ja siirtää tämä näkemys lapsillekin. Nykyajan ongelmana taitaa olla toisaalta vakaumusten haalistuminen ja toisaalta arjen kokeminen hämmentävänä. Se, minkä isä opetti talikonvarteen nojaten, ei löydä kosketuspintaa älypuhelimien maailmassa.
Kristinusko on helppo haastettava koska sen sankarikuvat eivät juuri puhuttele, ja laimennus vasta helppoa onkin. Eritoten halvan armon maailmassa sanoo Dietricus Docens joka tuossa edessäni hyppii ja haluaa osallistua ihan itse. Sitä ei hevin saa ymmärtämään ettei wainaja saisi omaa nimimerkkiä tänne, kun Jumalalle kaikki elävät. Unohtuu tämä että ei nyt paljon ainakaan tehtäisi toiselle mitä ei itsellekään toivota tehtävän ja varsin aktiivisesti päinvastoin vastaisku välinpitämättömyydelle pitäisi täräyttää.
Tarkoitan vakaumuksen toteuttamista arjessa, vaikka kyllä juuri siten saadaan paljon pahaakin aikaan. Vakaumus kun ei aina ole yhteensovitettavissa sen kanssa, että mitä toivoisit itsellesi tehtävän tekisi sitten toiselle. Tuumin vaikka homoiltaa, ok olen teemaan läpikyllästynyt, oli vain kuvaavaa että tosiuskovaiset armollisesti asettivat itselkeenkin rajaa, että vain sitten sen oman ukkokullan kanssa. Homon tuli näin hyväksyä ettei homolla saa ukkokultaa olla, jos hän mues on. Että kaikilla on ehtoja ja hyväätarkoittavia rajoituksia.
Tästä on, kiitos, sitten jo muutamaa vuotta sitten venkuroitu tyyliin aijaa, raahaanksmää mun naapurin leffaan kun mää nii tykkään leffoist, vaik hää inhoo semmottii.
Tuo tapa ymmärtää tämä käsky on juuri sitä väärinymmärtämistä, mutta hää kai sittes ymmärtää sen tuol tappaa.
