Rippi

[myyrä]

Kotimaa24:n sivuilla on käynnissä keskustelu ripistä. Oma kanta on selvä siihen asiaan ja lyhyesti sanottu: en ole koskaan tajunnut (tyhmä kun olen) koko rippiä ja minusta se pitäisi kieltää lailla. Nimittäin rikollisen suojeluahan koko rippitouhu on.

[Riitta-mummi]

Olen pitkälti samaa mieltä kuin myyrä.
Olen sen kokenut muutamia kertoja. Ei se ole samaa kuten sydämen, sielun ja mielen avaaminen Jumalalle.

Olen katunut että olen ihmiselle vuodattanut "sydänvertani".  Ennakkoluulot papin taholta muistuu yhä.

Hyvän ystävän kanssa voi juttelemalla päästä parempaan.

Se vain kuului niihin entisiin kuvioihin. Kun sillä osoitti "uskovaisuuttaan" kun meni alttarille, kuten muutkin. Mallin mukaan.

[Leena]

Ajattelen katekismuksen tapaan:  Rippi on hyvän omatunnon pyytämistä Jumalalta, Jumalan lapsen oikeus. .  Rippi-isällä on kuitenkin oikeus käyttää myös sitä sideavainta, esimerkiksi kysyä lopuksi, kuinka ajattelit nyt toimia, jos kyse on rikoksesta. "Mennä tunnustamaan seuraavaksi poliisille". Tuo antaa koko tavalla voimia, Jumalan anteeksianto. Sen pitäisi joihtaa elämänmuutokseen!!

Eihän päästösanoilla ole mitään merkitystä ellei tajuta että on todella tehty väärin:  Mene, äläkä enää syntiä tee!  Ajattelun, asenteitten ja jopa itseä koskevissa käytöksen asioissa  muutos saattaa tapahtua hitaasti ja edellyttääkin lääkärin apua - jolloin varataan asianmukainen aika, tai painellaan A-klinikalle.  Silti päästösanat vajoavat meissä johonkin tuntemattomaan ja lohduttavat, vaikkei mikään vapauttaisikaan tästä kuoleman ruumiista.  Mutta siitä on paha tinkiä, ettei sellainen joskus myös johtaisi ikäväksi koettuun;  kai minun täytyy, on kai oikein, että hyvitän ja korjaan, minkä rikoin!

Papin TÄYTYY sitä sideavainta käyttää. Toisinaan.

Muistaakseni ripin vastaanottajan tulisikin käyttää sideavainta, ellei no, pedofiliaanhan tässä viitataan, syntinä tunnustettua aioitakaan lopettaa. Löperö anteeksianto kai on sitä halpaa armoa, eli armon halveksuntaa, ja eiköpä juuri tämä ole Pyhän Hengen pilkkaa, niin jostakin - ei kun kahdelta, kolmelta taholta - luin. Siitä Jeesuksella oli jyrkähkö mielipide. Sitä ei anneta koskaan anteeksi.

Se, että rippiä käytetään väärin, ei vie siltä arvoa. Toivoisin siitä puhuttavan enemmän. Välillä puhutaankin.

Joillekin se merkitsisi suurta huojennusta. Useimmille. Mutta kun se vasta tekee kirkossakin comebackia, pitää papeille ensin opettaa etten nyt etsi psykoterapeuttia. Tästä olen kirjoittanut. Oma rippihaluni katosi kyllä kun oivalsin, että lienee turha pyytää kohtauksia anteeksi Jumalalta.  Joku ihminen haluaa anteksipyynnön, saakoon, vaikka järjetöntähän se on.  Sitten taas eri juttu on, että on hyvä, kun pappi tunnistaa depression ja ottaa senkin puheeksi.

[myyrä]

Olen näillä yksinkertaisilla aivoruppanoillani ajatellut niin, että jos mieltä painaa asia johon saattaisi liittyä jotain sellaista, joka ei ole oikein lain mukaista (siis sellaista, josta voitaisiin lain mukaan vaikka rangaista) niin kannattaa mennä suoraan poliisin puheille. Jos poliisi taas ei näe asiassa mitään rangaistavaa niin kannattaa heittää koko asia pois mielestä ja lakata sitä murehtimasta. Jokainenhan jotain pientä vilppiä aina välistä tekee enkä sellaista tarkoitakaan vaan vähän vakavampaa.

[Leena]

Tämä ennätti nyt mennä, ennen kuin sain tolkullisen tekstin, pahoittelen.

Itselläni taitaa olla nuoruusvuosilta vain hyviä kokemuksiakin.  Kaikki kulki jokseenkin, kuten on monelle tuttua.  Ensin se, että olisi välilöissä Jumalan kanssa, sai minut hyvin onnelliseksi. Tuo Raamatun pakkoluetus sitten johti järkytykseen:  En ikinä täyttäisi niitä normeja. Ja kun piti.  Piti tuottaa Hengen Hedelmää, ja koko latikka 1 Kor 13 toteutua hetkessä. Ja me olimme keskellä murrosikää!  

Rippi tarjottiin ainoaksi lohduksi - väitän, että se pelasti koko sakin mielenterveyden.  Oronmyllylle mentiin aina pyhäinpäivänä, ja siellä sanottiin, jos mikä painaa mieltä saa jäädä penkkiin istuskelemaan aamenen jälkeen.  Kaksi kolmannesta jäi. Kuinka me olisi jaksettu murtumatta niissä vaateissa, kovettumatta, masentumatta?  Ilmankin pelättiin.

Opin ainakin, että Jumala antaa anteeksi vaikka meidän työntekijät ei antaisikaan.  
Aikuisiällä  tapahtui joptakin, jota en vain voinut antaa anteeksi, ja Isämeitä takertui kurkkuun. Silloin rippi auttoi ainoana maailmassa:  Jumala antoi anteeksi, vaikka minulle se olisi miten vaikeata, minulle.  Vähitellen ymmärrys koko anteeksiannosta muuttui. Ei se taida olla tunne, vaan teko. Jos joku minua vastaan rikkonut tarvitsee apua, hän saa apua pyytäessään minulta. Tunteet ovat oikeutettujakin. Ei niitä pidä demparta, muttei myöskään ottaa toimintansa ohjeeksi.

[Leena]

Olen näillä yksinkertaisilla aivoruppanoillani ajatellut niin, että jos mieltä painaa asia johon saattaisi liittyä jotain sellaista, joka ei ole oikein lain mukaista (siis sellaista, josta voitaisiin lain mukaan vaikka rangaista) niin kannattaa mennä suoraan poliisin puheille. Jos poliisi taas ei näe asiassa mitään rangaistavaa niin kannattaa heittää koko asia pois mielestä ja lakata sitä murehtimasta. Jokainenhan jotain pientä vilppiä aina välistä tekee enkä sellaista tarkoitakaan vaan vähän vakavampaa.

Ihan samaa ajattelen.  Joku sitten kärsii siitä, että murehtii suhdettaan Jumalaan siinä,  miksi hän ei saisi käyttää rippiä?  Itse käytän, jos tarvitsen, olkoon ylätietä tai ei.  En minä jaksa toisinaan. Mutten pakota siihen ketään. Tässä jättäisin kullekin vapautensa.  Luther oli tiukempi, mutta no niin, kuolemasta lähenee viisi vuosisataa.  Yhä ne ajatukset voi halutessaan katekismuksesta vilkaista.

Toisinaan tämä alatie mietityttää.  Ihmisen on niinkuin pakko tuntea koko ajan mielipahaa huonoudestaan, vai?  Miten ja millä voimilla hän siinä tapauksessa auttaa toisia ja ottaa vastuunsa kaikesta elämän piirissä?  Okei, erottakaa sitten taas, mutta tuossa on jotakin käsitetty väärin.  Ehkä jo körttiläisyydestäkin.

Tietty kukin tyylillään ja elämätkin tässä vaihtelevat.  Työssä tulee ihmeesti rikottua enemmän kuin yksin kotona.  Moni laiminlyönti ja emmä-enää-jaksa,  josta on seurannut pahat, painaa mieltä, vaikka ne korjaisi miten!

[Riitta-mummi]

Ymmärrän kyllä että rippi esim. oman rippipapin kanssa kahden kesken on sielunhoidollisesti hyvä. Kirjoitin liian yksipuolisesti. Omat kokemukseni ovat ns. "julkirippejä" eteentuloineen alttarille jossa ripittäydyttiin vierekkäin, jopa niin että naapuri kuuli.

Sopottele siinä hädissäsi vieraan papin korvaan, ei ollut hyvä kokemus, minulle.

Tässäkin, kuten kaikessa uskonasioihin liittyvissä tavoissa,tottumuksissa ja tulkinnoissa on meillä kullakin omat tarpeemme ja oma tiemme.
Olemme vapaita !

[mt]

Taustaksi rippipohdinnoille suosittelen Paavo Kettusen rippiin liittyviä tutkimuksia:

Suomalainen rippi. 1998.
http://www.evl.fi/kkh/kt/uutiset/mar98/paavok.htm

Kätketty ja vaiettu. Suomalainen hengellinen häpeä. Kirjapaja: Helsinki 2011.
http://www.teologia.fi/etusivu/kirjaesittelyt/697-katketty-ja-vaiettu

Mt

[Leena]

Olen lukennut ja pitkään miettinyt näitä.

Kettunen kuin heittää yhdellä tikalla napakympin, mutta kaikki muut ladonseinään. Minulla on perusteita todeta tämä, enkä heittele näkemyksiäni kevyesti.
Toinen tätä tangeeraava mutta tyhjempi mutu-juttu löytyi kesällä Kotimaa24:sta jossa joku nainen(pappi) julisti kuinka hän ei ainakaan koe ongelmaksi, että olisi niin syntínen, hän tahtoo synnintunnustuksen kokonaan pois, tilalle jonkinlaisen yleispahaolovalituksen  ja synninpäästön paikalle armonvakuutuksen.  Se pahaolo vain taitaa kuuluakin psykiatrille.   Siitä tahtoisin kirjoittaa enemmänkin, toiste. Siinä, että kyseessä on juuri synnintunnustus,  koko käsitys kirkosta yhteisönä joka kantaa kaikkien syntejä, koko maailman, Kristukseen vedoten Jumalan eteen, on äärettömän rikas, lähellä itäistä perintöä. Eikä tee messuun osallistujista pyhempiä kuin muutkaan.

No, Kettunen hyvin vähän puhuu siitä, että häpeää valittava ihminen yleensä peittää syyllisyyttä - häpeää piilotteleva taas valittaa juuri syyllisyyttä. Mutta yhteen ne kietoutuvat. Useimmat rikkoneet tietävät kokevansa kumpaakin.

Syyllisyydentunne näistä on psykologisesti myöhemmin kypsyvä tunne, häpeä vähän lapsenomaisempi.  Meillä on suuret määrät aikuisia, jotka eivät kykene tuntemaan syyllisyyttä, vain häpeää, mikä muuten sekin on jo kehityksellinen saavutus.  Toiseksi sielunhoitaja/pappi, jolle sitä opetetaankin, ellei itse pahoin ole hukassa, kyllä sitten selvittää, mitä tapahtui, miksi tapahtui ja mikä Jumalan pitäisi sinulle antaa anteeksi.  Toisinaan se "mua hävettää niin helv*******i "  tarkoittaa juuri kysyä, saanko Jumalalta anteeksi.

.......................

Kysyin kerran körttipappikarttuselta, miten hän toimii jos joku tahtoo tunnustaa sytyttäneensä kolmannen maailmansodan. Kuulemma ensin hän sen synninpäästön antaa.  Mutta kas, keskustelun ei pidä siihen päättyä, nyt on se hätääntynyut ihminen vain yleensä rauhallisempi.  Siitä sitten saatetaan lähteä kävelylle ja saapua yhdessä' vaikka (täällä Helsingissä eri viisauspappi) Auroran sairaalan päivystykseen.

Depressiokaan ei aivan niin selvää pässinlihaa ole, jos jokin omassa käytöksessä sai kumppanin kalppimaan, ja semmoista yleensä seuraa erinäisten hermomyrkkyjen käyttö, sekä jopa sairaalahoitoa vaativa depressio.  En uskaltaisi jättää ihmistä, joka on kaikkialta aivan raadeltu, ilman synninpäästön lohdutusta, mutten myöskään yksin sen varaan.  Samoin ajalle leimallinen "tyhjä depresasio" tietysti voidaan osoittaa vanhempien syyksi, miksei, mutta aika usein syynä on myös arvopohjan ja aivan ilmeisesti koko Jumalasuhteen katko. Toisinaan  se hämmentynyt etsintä sisältää hahmottoman tiedostuneisuuden siitä, ettei ole elänyt kai kuten osapuilleen Jumala tahtoisi. Ellei liikuta karismaattisessa kokemuskristillisyydessä, vaihtoehtotieksi jää useinkin rippi joka vain huojentaa, välien korjaamiseksi. Jumala ei sitä tarvitse, ihminen kylläkin.  

 Siis Paavo Kettunen näkee nurjaa puolta liikoja ihmismieltä hallitsematta - depressio nyt ei ikinä fiksoidu synninpäästöstä, se vain on valitettavan vaikeahoitoinen, hitaasti korjautuva ja useilla krooninen oirekokonaisuus, jota vielä pahentaa vaiettu alkoholinkäyttö. Totta tästä nyt joku kohkaa että vai ei tunne ihmismieltä.  Ei tunne. Hän ei siihen ole saanut koulutustaan, vaan aivan muuhun, ja siinä näkyy läpi kummankin julkaisun suuri ongelma.  Mietin pitkään, eikö hän sitten olisi tuntenut ainuttakaan luotettavaa psykiatria tai psykoanalyytikkoa, jonka kanssa yhdessä kirjoittaa se kirja?  Mitenb olisi ollut Pentti Ikonen, Akke Holmström, Päivi Luumi, tosin teologi mutta psykiatrista koulutusta erittäin paljon?  

Kunnia olisi mennyt jakoon, totta.  Mutta syntynyt paljon parempi kirja.

[öppiäinen]

Sekalaisia/sekavia mietteitä alkuosasta (jos pätkivä nettiyhteys suo  ):

hän tahtoo synnintunnustuksen kokonaan pois, tilalle jonkinlaisen yleispahaolovalituksen  ja synninpäästön paikalle armonvakuutuksen.  Se pahaolo vain taitaa kuuluakin psykiatrille.

Mites ne kuuluisat työtätekevät ja raskautetut, lienevätkö psykiatrin asia? Eikö pikemmin työsuojeluvaltuutetun, ammattiyhdistyksen, kansanedustajan?

Siitä tahtoisin kirjoittaa enemmänkin, toiste.

Tätä jään mielenkiinnolla odottamaan.

Siinä, että kyseessä on juuri synnintunnustus,  koko käsitys kirkosta yhteisönä joka kantaa kaikkien syntejä, koko maailman, Kristukseen vedoten Jumalan eteen, on äärettömän rikas, lähellä itäistä perintöä.

Minä niin tykkään ehtoollisliturgian yksiköllisestä maailman synnistä (jonka sitten Jumalan karitsa hoitelee).

Syyllisyydentunne näistä on psykologisesti myöhemmin kypsyvä tunne, häpeä vähän lapsenomaisempi.  Meillä on suuret määrät aikuisia, jotka eivät kykene tuntemaan syyllisyyttä, vain häpeää, mikä muuten sekin on jo kehityksellinen saavutus.

Jep. Näin minustakin tuntuu, ja näin väitti joskus kirjoitus niinkin viisaassa aviisissa kuin Duodecim. Vaan mitäs meille vasta häpeän tuntemiseen kykeneville aikuisille tarjoaa kirkko, jonka sanoma pyörii yksin syyllisyyden ympärillä?

Jotenkin näen sen niin, että häpeä on kokonaisvaltaisempi oman kelvottomuuden kokemus - kuinka edes kuvittelin, että tuo toinen saattaisi olla minusta kiinnostunut! Syyllisyys on mahdollinen vasta, jos tuntee, että kyllä, tuo toinen on minusta hyvin kiinnostunut - nimittäin ainakin siitä, toiminko oikein vai väärin. Syyllisyyydentunto on mahdollisuus, joka tarjoutuu niille, joilla on etuoikeus kokea tekemisillään olevan jotakin väliä. Jotka saavat tuntea olevansa tärkeitä. Kuka nyt jonkun yhdentekevän hyttysen teoista lukua pitäisi?

[Pappako]

Rippi on katollisessa kirkossa käytössä oleva Pyhä Sakramentti. Miten tuo tehdään ja kenelle Rippi kuuluu tehdä?  Rippituoliin mentäessä on syytä olla varma ettei tule stooria vaan saa uskoa totuudenmukaisesti kertomalla omat syntinsä ja että Ripin vastaanottaja on sielunelämältään sivistyneen tasolla ettei tarvitse pelätä että Rippi-Isälle uskotut asiat kävelevät vastaan torikokouksessa. Rippiin on syytä valmistautua huolellisesti ja tällöin on parasta kirjoittaa asiat oikein paperille jolloin asia ei muutu valehteluksi vaan pysyy totuudessa. 
Ripin tekeminen kannattaa aina ja sen kerrotaan vapauttavan syntinsätuntevan ihmisen jopa vuosikausiakin jatkuneesta omantunnonvaivoista ja perusteellisesti suoritettu RIPPI avaa ihmispoloiselle oikean kanavan JUMALAN rakastavaan huomaan suojeluun ja ohjaukseen.   Oikein suoritettuun Rippiin sisältyy salattua voimaa joka saattaa ihmisen lähemmäksi Luojaansa ja antaa lahjaksi omantunnon rauhan. Sinun Rauhasi sen sinä annat meille.   Rippi todistaa ihmisen halusta tehdä sovinto Kaikkitietävän Jumalan toisen ihmisen ja oman itsensä kautta. Varoituksen sanani olkoon että valitse Rippi-Isäsi huolella ja muista että synninpäästön saatuasi Tekemäsi Synnit on heitetty kadotuksen mereen ja rannalla on lappu jossa tulee lukea Onkiminen on Kielletty. Amen.

[juhani]

Se on jännä kun nuori Lutteerus teki sakramenttien alasajon. Nythän sakramentteja on kaksi. Nuori Lutteerus sanoi, että sakramentteja on kolme. Kolmas on rippi.

[Leena]

Se on jännä kun nuori Lutteerus teki sakramenttien alasajon. Nythän sakramentteja on kaksi. Nuori Lutteerus sanoi, että sakramentteja on kolme. Kolmas on rippi.

hän toivoi saavansa siitä sakramentin, mutta kun ei ollut sitä ainetta mihin sitoa, kuten on kastevesi ja ehtoollisen yhteydessä leipä ja viini.

Onkohan niin että tässä on käyty keskustelua nyt kolmesta asiasta.
 Julkiripistä, jossa täytyy mennä tilittämään koko kuulijakunnalle tekonsa ja ajatuksensa, itse en ole törmännyt, mutta tiedän kyllä tämän harrastuksen. Tai tiedän sinnepäin. Meillä oli nuorisopappi joka valvotti muutenkin väsyneitä isosia riparilla. siihen oli yhdistetty jokin sensitivity training-tyyliin avautuminen vielä eli yömyöhään istuttiin ringissä, ja jokainen sitten sanoi mitä toisesta todella ajattelee, äänessä taisi olla tämä pastori yksinään. Kerran kävin, sen jälkeen ilmoitin etten osallistu. En tiennyt mistä on kysymys, koska etukäteen ei kerrottu. En nimittäin olisi mennyt sillä ekallakaan kerralla, mutta puhuttiin jotakin yhteishengen kohottamisesta vai mistä lienee.

Toisekseen, ketju taitaa alkaa erään herätysliikkeen ja toisen kirkkokunnan piirissä tapahtuneella rikoksen mafiamaisella salaamisella. Toistan, kuten uskon, juuri se on sitä Pyhän Hengen pilkkaa, josta Jeesus varoitti. Ei Jumala seiso sellaisten päästösanojen takana.

Öppiäisen suhteen itselläni on sellaista kokemusta, luulin joskus että todella kaipasit vastausta,  ja etsin niitä ja hätäilin ja kutsuin tapaamaan ja jos sun mitä. Ei sinua taida mikään kiinnostaa, ja itse en viitsi täällä kenenkään kanssa riidellä. Kun kokemus oli mikä oli, niin ellei toisia kiinnosta, enpäs kirjoitakaan. Etsi vaihteeksi itse vastaukset, jos olet aidosti kiinnostunut, löydät kyllä.

Jos ketä toista kiinnostaa, niin teologeja jotka harrastavat vähän muutakin kuin minäminäminää, löytyy kyllä. Saa ja tarvitsee uskoa omallekin kohdalleen sen synninpäästöä  todeksi, sillä onko messussa kävijä jollakin tavoin irrallaan maailman vääryyksistä? Emmekö me elä mukavasti toisten kustannuksella, jokainen? Köyhinkin meistä osuu Luukkaan evankeliumin rikkaan miehen rooliin, kun ihmiskunnan valtaosa makaa ovenpielessä sairaana Lasaruksena.
Itselleni se synti saattaa hyvinnii merkitä sosiaalista välinpitämättömyyttä, toisaalta, sitä syntiä sillä tuomiolla sitten otetaan puheeksi.

[öppiäinen]

Kyllä minä vastauksia kaipaan, mutta en tietenkään usko, että kenenkään suusta totuus tulee. Voi minua silti kiinnostaa, miten joku yksi (erehtyväinen) ihminen on asiat itselleen selittänyt.

Aika menee mulla töissä ja työnhaussa ihan kiitettävästi, vähän heikentää mahdollisuuksia muuhun keskittyä, enkä Helsingin-reissujakaan ihan tuosta noin vain saa järjestettyä. Johan se maksaisikin.

[Leena]

Kyllä minä vastauksia kaipaan, mutta en tietenkään usko, että kenenkään suusta totuus tulee. Voi minua silti kiinnostaa, miten joku yksi (erehtyväinen) ihminen on asiat itselleen selittänyt.

Aika menee mulla töissä ja työnhaussa ihan kiitettävästi, vähän heikentää mahdollisuuksia muuhun keskittyä, enkä Helsingin-reissujakaan ihan tuosta noin vain saa järjestettyä. Johan se maksaisikin.

Muistamaan mukaan minä lupasin matkustaa teille...      itse olin joskus niin tosissani tuskainen, että olisin matkustanut vaikka mihin.

Mietin, tuleeko vastauksesta liian pitkä tähän kyllä muutenkin. Toisekseen, suunnittelin siitä sitä parempaa Dosentti -kirjaa, kun puree nilkkaa eikä muuta ennen pois. Siis siitä on jo luonnos sisarenpojan konfirmaatiokirjassa, osin sarjakuvatyyliin toteutettu Bonhoefferia aloittelijoille. Muutama kuva kyllä menee uusiksi, kun tämä meni riparille heti alkukesästä ja sulloin mukaan toisenkin teologin, Karol Wojtylan.  Moltmann joka ensinnä huomasi linkin itäiseen teologiaan pitäisi tuntea, mutta ort meillä täällä aika-ajoin kirjoittelee, itse en käsittänyt sen kirkkokunnan yhteisöllisen kristillisyyden opista mitään ennen Sanctorum Communiota. Sen saa nyt vaikka lainaan Hesan teol tdk:sta myös englanniksi, kun kimputin  niitä sen ostamaan. Niihin sopii yhdistää niitä idän kirkon rikkauksia ajalta kun vielä kaikki oltiin joka yhtä. Ja myöhemminkin.

Se mikä tässä kurjaa on, on kyllä etten välittäisi itse vastata, mutta Bonhoefferin ekklesiologia ei ole ainoastaan oma löytöni. En ollenkaan ihmettele, että Barth kutsui sitä teologian ihmeeksi, niin taiten on löydetty ydin joka kirkokunnasta, ja koko kirkon olemuksesta. Tosin Barth ajatteli paljossa samoin itse, harhaa, toisin kuin myöhemmin.

Mietin, mutten oikein taida yhtä varten, enkä ole vakuuttunut onko " körttihenkinenkään' koko teema. Simojoki bros. Herättäjäjuhlabussissa olivat tohkeissaan, kun  lattialla virui Sanctorum Communio, että kenen. Mutta miksi hän oli körttiläinen? Syy taisi olla sukupolvisidonnainen.

Oliko edes, ja minkä ajan körtti? Taisi kulkea omia polkujaan.