Olen lukennut ja pitkään miettinyt näitä.
Kettunen kuin heittää yhdellä tikalla napakympin, mutta kaikki muut ladonseinään. Minulla on perusteita todeta tämä, enkä heittele näkemyksiäni kevyesti.
Toinen tätä tangeeraava mutta tyhjempi mutu-juttu löytyi kesällä Kotimaa24:sta jossa joku nainen(pappi) julisti kuinka hän ei ainakaan koe ongelmaksi, että olisi niin syntínen, hän tahtoo synnintunnustuksen kokonaan pois, tilalle jonkinlaisen yleispahaolovalituksen ja synninpäästön paikalle armonvakuutuksen. Se pahaolo vain taitaa kuuluakin psykiatrille. Siitä tahtoisin kirjoittaa enemmänkin, toiste. Siinä, että kyseessä on juuri synnintunnustus, koko käsitys kirkosta yhteisönä joka kantaa kaikkien syntejä, koko maailman, Kristukseen vedoten Jumalan eteen, on äärettömän rikas, lähellä itäistä perintöä. Eikä tee messuun osallistujista pyhempiä kuin muutkaan.
No, Kettunen hyvin vähän puhuu siitä, että häpeää valittava ihminen yleensä peittää syyllisyyttä - häpeää piilotteleva taas valittaa juuri syyllisyyttä. Mutta yhteen ne kietoutuvat. Useimmat rikkoneet tietävät kokevansa kumpaakin.
Syyllisyydentunne näistä on psykologisesti myöhemmin kypsyvä tunne, häpeä vähän lapsenomaisempi. Meillä on suuret määrät aikuisia, jotka eivät kykene tuntemaan syyllisyyttä, vain häpeää, mikä muuten sekin on jo kehityksellinen saavutus. Toiseksi sielunhoitaja/pappi, jolle sitä opetetaankin, ellei itse pahoin ole hukassa, kyllä sitten selvittää, mitä tapahtui, miksi tapahtui ja mikä Jumalan pitäisi sinulle antaa anteeksi. Toisinaan se "mua hävettää niin helv*******i " tarkoittaa juuri kysyä, saanko Jumalalta anteeksi.
.......................
Kysyin kerran körttipappikarttuselta, miten hän toimii jos joku tahtoo tunnustaa sytyttäneensä kolmannen maailmansodan. Kuulemma ensin hän sen synninpäästön antaa. Mutta kas, keskustelun ei pidä siihen päättyä, nyt on se hätääntynyut ihminen vain yleensä rauhallisempi. Siitä sitten saatetaan lähteä kävelylle ja saapua yhdessä' vaikka (täällä Helsingissä eri viisauspappi) Auroran sairaalan päivystykseen.
Depressiokaan ei aivan niin selvää pässinlihaa ole, jos jokin omassa käytöksessä sai kumppanin kalppimaan, ja semmoista yleensä seuraa erinäisten hermomyrkkyjen käyttö, sekä jopa sairaalahoitoa vaativa depressio. En uskaltaisi jättää ihmistä, joka on kaikkialta aivan raadeltu, ilman synninpäästön lohdutusta, mutten myöskään yksin sen varaan. Samoin ajalle leimallinen "tyhjä depresasio" tietysti voidaan osoittaa vanhempien syyksi, miksei, mutta aika usein syynä on myös arvopohjan ja aivan ilmeisesti koko Jumalasuhteen katko. Toisinaan se hämmentynyt etsintä sisältää hahmottoman tiedostuneisuuden siitä, ettei ole elänyt kai kuten osapuilleen Jumala tahtoisi. Ellei liikuta karismaattisessa kokemuskristillisyydessä, vaihtoehtotieksi jää useinkin rippi joka vain huojentaa, välien korjaamiseksi. Jumala ei sitä tarvitse, ihminen kylläkin.
Siis Paavo Kettunen näkee nurjaa puolta liikoja ihmismieltä hallitsematta - depressio nyt ei ikinä fiksoidu synninpäästöstä, se vain on valitettavan vaikeahoitoinen, hitaasti korjautuva ja useilla krooninen oirekokonaisuus, jota vielä pahentaa vaiettu alkoholinkäyttö. Totta tästä nyt joku kohkaa että vai ei tunne ihmismieltä. Ei tunne. Hän ei siihen ole saanut koulutustaan, vaan aivan muuhun, ja siinä näkyy läpi kummankin julkaisun suuri ongelma. Mietin pitkään, eikö hän sitten olisi tuntenut ainuttakaan luotettavaa psykiatria tai psykoanalyytikkoa, jonka kanssa yhdessä kirjoittaa se kirja? Mitenb olisi ollut Pentti Ikonen, Akke Holmström, Päivi Luumi, tosin teologi mutta psykiatrista koulutusta erittäin paljon?
Kunnia olisi mennyt jakoon, totta. Mutta syntynyt paljon parempi kirja.