Minua on jotensakin inhottanut tuon tyyppiset kirjat kuin nyt tämä Rajalan kirja. En halua sitä lukea. En lue edes niitä lehtihaastatteluja, jotka on nyt tämän kirjan tiimoilta tehty.
Mielestäni kirjailijan pitää osata luoda omista kokemuksistaan, tunteistaan, elämästään tekstiä, jossa asiat on totta, mutta henkilöt ja tarinat fiktiota. Näin kaikki kirjailijat tekevät. Uskon, että Rajala olisi tästä kokemuksesta voinut tehdä hyvän romaanin. Tuntuu, että hän menee tässä helpoimman kautta. Kirjoittamalla suoraan tapahtunutta, hän hakee sensaatiota, näkyvyyttä mediassa ja myyntilukuja. Aina riittää niitä ihmisiä, jotka haluavat tirkistellä.
Elämäkerroista olen sitä mieltä, että ne tehtäköön sitten kun asianomaisista on aika jättänyt.
Itsekin harrastan kynäilyä. Se on oiva tapa myös käsitellä vaikeita asioita, joita on elämässään kohdannut. Olen kirjoittanut itsestäni ulos ensimmäisen lapseni menetystä. Mutta nuorena kohtaamaani vääryyttä en ole kirjoittanut suoraan paperille sellaisenaan, ettei kukaan asianosainen joutuisi sitä näkemään, eikä siitä kärsimään. Kaltoinkohtelijani oli liian läheinen ihminen. En halua, että hänen leskensä tai lapsensa saavat koskaan tietää, mitä hän teki. Olen voinut pukea asian runoon, joka ei kohdistu kehenkään hekilökohtaisesti. Siihen voi samaistua moni, jotain saman tapasita kokenut.