Pikkasen oli kieltämättä ihmeellinen kuva körteistä kirjoittajalla.
Lainaus:
Jumala on luonut ihmisen rakkautensa kohteeksi. Ihmisen ei tarvitse hävetä ja pyytää anteeksi olemassaoloaan, koska ihminen on syntynyt Jumalan tahdosta maan päälle. Ihmisen tulee pyytää anteeksi Jumalalta rikkomuksiaan, eli syntejä, ei olemassaoloaan. Olemassaolon anteeksi pyytäminen osoittaa ihmisen mielessä vääristynyttä Jumala suhdetta, jossa ihminen ei ymmärrä Jumalan rakkautta ja armoa syntistä ihmistä kohtaan. Jos sinä joudut koko ajan pyytämään anteeksi olemassaoloasi, niin sinun Jumalan kuvaasi ei kuulu todellinen Jumalan rakkaus ja sen kokeminen. Sinä olet olemassa, että saisit olla Jumalan täydellisen rakkauden kohteena.
____________________________________
Ilmeisesti painotus alatiestä ja itsensä pieneksi Jumalan edessä tunnustaminen on kauhistus kirjoittajalle.
Kyllä kai meillä jokaisella on silti usko rakastavaan Jumalaan?
Minulla ainakin, mutta ei se tee minua olemaan kerjäämättä armoa.
Se olisi kauheaa, jos alkaisin pitää itseäni jotenkin parempana ja armoa tarvitsemattomana.
Paavalikin kirjoitti, minussa, se on minun lihassani ei asu mitään hyvää.
Sitten toi outo ratkaisu kristillisyyden painottaminen.
Miksiköhän kirjoittaja painotti ratkaisukristillisyyttä.
Onko se niin, että kun synnintunnustuksessa tunnustaa synnit ja pappi lukee synnit anteeksi se ei riitä?
Tai kaste?
Enemmän mua häiritsee nämä kun painostaa ihmisiä tekemään rtkaisun ja sitten kun toinen on tehnyt ja kokenut ehkä jonkunlaisen hengellisen kokemuksen, niin sen saatuaan kun ei tunnetta ole, niin pitää taas tehdä ratkaisu ja taas ja taas.
Se vasta raskasta olisi. Kyllä armon tulisi riittää ilman ratkaisujakin ja kuka sitä näkee ihmisen sydämeen?
Jotenkin outoja oppeja kirjoittajalla, mutta ymmärrän kyllä tarkoituksen ja toteankin, että ainaisen opettamisen sijasta voisivat ratkaisujaan painottavat tarkastella omia oppejaan.
