Silloin kun elämä oli aika säännöllistä olin narahtanut Lappiin pahoin. Jo elokuun lopulla tuli levottomuus, jota ihmettelin, ja mieleen palautuivat vaellusmuistot, jeps, lappiinlähdön aika. Sama keväällä pääsiäisen lähestyessä. Aina ensin se rauhaton olo, pitäis jotain...
Hienoin oli käsivarsi, nyt on kuulemma aika paljon rakennettu, etten tiedä.
Jostain syystä on käynyt näin: Opiskelu on vain ottanut matkustamisen paikan. Nettikurssit ja kirjat ja muut nielaisevat rahat ja aikaakin. Mikä lienee intohimo. On kuin kuljeskelisi muualla tai toisella tavalla, ihmisten ajatuksissa, historiassa sun muuta.
Luulen että Seppos kirjoittaa juuri niinkuin on -- lankomies reissaa työnsä tähden ympäri maailmaa ja kielitaidottomanakin saa ystäviä, kokemus on sama, hän siitä juuri hiljan puhui. Miten hämmästyy kun on paikan päällä ja tapaa ihmiset ja on luullut vaikka mitä kummaa.
Siskolle koetin soittaa oliko viikko sitten, että kuin on koulut heillä alkaneet... sain tekstarin: Piha täynnä miehen kiinalaisia, en voi puhua...
Mutta on paikkoja jotka tahtoisin nähdä. Taj Mahal, Gardajärvi, koska siellä on kirjoitettu nippu runoja ( Goethen, eikö vai... Kennst du das Land, vo die Zithronen blühn) ja Nepalissa haluaisin käydä. Ja Kölnin tuomiokirkossa. Siellä poikettiin nuoruuden Eurofest-reissulla, ja minä ihmettelin miten täällä muka pitää vetkutella kaksi tuntia... äkkä kai yksi kirkkko on nähty... en olisi millään halunnut jatkaa matkaa...
Paikkoja joissa on tehty jotain intensiivisesti pitkään... luostareita kai... Rooman... Voiei. Juuri pääsin miettimästä, kuin täsä nyt näin kävi. Opiskeltavaa on liikaa...