”---Kuin nukkeja he olivat, mutta tunnistaakseen heissä aikoinaan tutun ihmisen heitä piti lukea ulkokuoren alta saman aikaisesti useilta tasoilta, jotka antoivat heille syvyyttä ja pakottivat katsojan ponnistelemaan nuo ilveilijävanhukset nähdessään, sillä heitä oli pakko katsoa yhtä aikaa silmillä ja muistilla; he olivat kuin nukkeja jotka kylpivät vuosien yliluonnollisissa väreissä, nukkeja jotka antoivat ilmaisun ajalle, ajalle joka tavallisesti on näkymätön mutta tullakseen näkyväksi etsii ruumiita ja aina sellaisia kohdatessaan valtaa ne ja tuo ne taikalyhtynsä valoon. Yhtä aineettomina kuin Golo muinoin Compreyn huoneeni ovennupilla seisoi uusi ja melkein tuntematon d’Argencourt edessäni kuin ajan ilmestys, ajan jonka hän teki osittain näkyväksi. Herra d’Argencourtin kasvojen ja henkilöhahmon uusista aineksista saattoi lukea tietyn vuosimäärän, saattoi tunnistaa elämän vertauskuvallisen hahmon, ei sellaisena kuin se meille ilmenee eli pysyvänä vaan todellisena eli niin muuttuvaisena ilmapiirinä, että ylpeä aatelismies piirtyy siihen illalla karikatyyrinä, rättikauppiaana.
---
Niinpä elämä alkaa näyttää satunäytelmältä, jossa seuraamme näytöksestä toiseen, miten sylilapsesta tulee nuorukainen, sitten aikuinen ja lopulta hautaa kohti kumartuva vanhus. Ja kun tajuaa vähittäisten muutosten aiheuttaneen sen, että nuo ihmiset, joita itse näkee vain sangen pitkin väliajoin, ovat nyt niin perin erilaisia, tajuaa myös itse olevansa samojen lakien alainen kuin nuo olennot, jotka ovat muuttumistaan muuttuneet – kuitenkaan lakkaamatta olemasta – kunnes he eivät enää lainkaan muistuta sitä mitä me heissä menneinä aikoina näimme.---”
MARCEL PROUST: Kadonnutta aikaa etsimässä (10) - Jälleenlöydetty aika - Suomentanut ANNIKKI SUNI, Otava 2007, s. 283, 285