Kyllä olen. Mitä kovempi elämänkoulu, sitä nöyremmäksi se tekee pienen ihmisen. Mutta - ei välttämättä. Nöyryyden sijaan vihainen uho voi saada valtaansa ja oppi jää saamatta. Tai ehkä se oppi sitten tulee mutkan tai useamman kautta, jos tulee. Jos elämä kulkee eteenpäin mukavasti ja vaivatta porskutellen, on vaikea ymmärtää joillain mittareilla mitattuna vähäisempien ja heikompien joukkoon kuuluvia.
Kun luin Santalan kirjaa pienestä pojastaan, joka kuoli aivokasvaimeen seitsenvuotiaana, eli varmasti monien tunteman "Pieni astia pyhässä maassa" mietin Jumalan "vaihtopöytää" kuten Risto Santala itse kirjoittaa, Vuorisaarnaa. Autuaita ovat. Kaikki maailman silmissä epäonniset. Pitkään mietin Santalan eteen liittämää sanaa:
jos. En oikein pitänyt siitä. Autuaita ovat,
jos asioivat sillä. Entä jos - joku ei jaksa? Kuka jaksaa? Onko ihmisestä itsestään koko "asiointiin"? En tiedä.
Ja silti on, kuin se olisi niin --- mutta taas hieman toisteppäin ---
jos armahdetaan siitä jossistakin. Ne ihmiset, joilla on kokemuksenaan se kaksinkertainen jos - heillä on hyvin usein paljon sanottavanaan. Ja taas kerran tulee mieleeni jos --- jos he puhuvat. Sillä he eivät ole niitä tyhjiä tynnyreitä jotka eniten kolisevat. Ne ovat niitä "kultaomenia hopeamaljassa" , sanoja, usein sanottuja ajallansa. "Harkitsematon puhe on kuin miekanpisto, viisaan puhe on lääkettä" (Snl 12:18). Tämän opettelin ulkoa siksi siis myös paikka muistetaan...
Siis... nyt kyllä mietin tajusiko tätä puolestaan kukaan... että joutuu hyvin koville, Jumala kääntää hyväksi tavalla joka ei näy, joka ei poista kärsimystä... mutta Hän voi luoda siitä hyvää, jotakin joka merkitsee joskus jollekin toiselle jotakin... jos en vain itse olisi esteenä... en tiedä voinko olla,. mutta toivon että en omalla kohdallani. omassa pienessä kärsimyksessäni olisi. Silloin se on ollut turhaa. Aivan kaikille. Itekkän ole oppinut mitään.