Hieman sinnepäin täällä, joskin oma sairaus unohtuu ellei hetkeen anna merkkiä itsestään, viime aikoina on unohtunut yhä harvemmin. Siksi alan ikävöidä jo saarnaa jossa käsiteltäisiin muuta. Joku on täällä joskus puhunut siitä että parannuksen teosta ja muista vanhoista kristinuskon perusteemoista ei oikein kuin saisi puhua, ja nyt jaan sen mielipiteen, en muista mitä silloin. Mutta kuulisin jo puhetta synnistä, armosta ja parannuksesta, synnistä johon minä olen vikapää, eikä joku naapurin Pekka. Muutoin käy äkkiseltään niinkuin käy --- lääkkeetkin löytyvät vain naapurin Pekalle, mistäs Leena avun löytää, kun ei ryyppää, harrasta irtoseksiä ja on päälle päätteeksi vuorenvarmasti hetero.
Alkusyksyn kokemuksen jälkeen mielessäni on ollut elämän lyhyys varsin usein, oikeastaan koko valveillaolon ajan, ja suru siitä kuinka tämä elämä tuli käytettyä. Sen tähden kai kaipaisi keskustelua jolla olisi tekemistä minun pelastukseni kanssa, kyllä vain, niin itsekäs olen, joku seurakunnan ikonikurssin sato ei siinä tosin auta suuremmiten sekään... miten sitä jaksaa, että on elänyt itsekkäästi koko elämänsä ja se kuulkaas kohta päättyy.
Enkä minä sen taakse pääse piiloon että perisynti asuu sitkeässä, minkäs tälle mahtaa. Sen tähden koko tämä melskaus jossa kansa hieman kuin jakautuu syntisiin ja erityisen syntisiin, saa minut kyllä kysymysmerkiksi. Kerta ei ole ensimmäinen, mutta kokemus väkevin.