Jokainen Raamattunsa hyvin osaava tietää, että ylpeys oli Luciferin synti (Jes.14:13-14), joka johti Luciferin syntiinlankeemukseen, ja hän menetti kerubin asemansa, ja heitettiin pois taivaasta. Hänestä tuli Jumalan vihollinen, perkele, jossa ei ole mitään hyvää, vaan pelkästään pahaa. Myöhemmin hän langetti Jumalan luoman ihmisen samaan syntiin ”… sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan” (1Moos.3:5).
Synti tuli siis maailmaan perkeleen kautta, joka ensiksi lankesi pois Jumalan yhteydestä. Me luterilaiset kutsumme sitä
perisynniksi, joka on ihmisluonnon täydellinen hengellinen turmelus, jonka olemme perineet Adamilta vanhempiemme kautta.
Tämä ihmisen syvin syntisyys näkyy juuri hänen ylpeydessään, halussa nousta muiden yläpuolelle. Meissä uskovissakin ylpeys nostaa kerta toisensa jälkeen päätään, joka voidaan pukea nöyryyden valhekaapuun. Sen puvun alta paljastuu hengellisesti ylpeä, ja Jumalan Sanaa kunnioittamaton uskovainen.
Voiko perisynnin turmeleman ihmisen syvin syntisyys näkyä juuri hänen epäaidossa nöyryydessään? Entäpä, jos nöyryys onkin ylpeyttä, joka puetaan nöyryyden valhekaapuun?