Sellaisen tuputtaminen toiselle, mitä tämä ei tarvitse, on valitettavan yleistä. Se ei ole palvelemista, vaikka ehkä olisikin palveluelinkeino.
Ratkaisevaa on suostuminen toisten palvelemiseen. Orjalta ei edes kysytä, mitä hän haluaa elämässään tehdä. Kristityn tulisi palvella lähimmäistään ja sitä kautta Jumalaa kiitollisena siitä, että on saanut niin paljon. Tätä voi tietysti pitää vastavuoroisuutena.
Katsoin kirkon sivuilta, miten kirkko määrittelee kristillisen palvelun. Kirkko määrittelee krist.palvelun diakoniaksi. Määrittelyä seuraa viranhaltijoiden ammatillisuuden määrittelyä, työn, organisaation,jne. määrittelyä. Kristillisen palvelun lähtökohta on kirkon mukaan Jeesuksen työ, esimerkki.
Jos lähtökohta on Jeesuksen esimerkki tai ihmisen kiitollisuudenvelka Jumalalle, seuraa siitä mielestäni kaupankäynti, tilinpito ja lainan lyhennykset.
Silloin herkästi oletetaan ja kuin kirkko määrittelisi, että on olemassa joku kristityn ihmisen täydellinen prototyyppi. Tähän tyyppiin verrataan itseä ja mitataan, kuinka hyviä ollaan. Tämä tyyppi mielessä kristillisen palvelun suorittaja katsastaa muita ihmisiä ja suorittaa mittauksen, mitä tältä tutkittavalta puuttuu, kuinka paljon, eli mitä häneen on lisättävä.
Ihmisen koko ja paikka, hauraus ja heikkous, tehtävä ja tarkoitus aukevat minusta Jumalan luomistyön kautta.
Silloin ihmisen kohtaaminen ei perustu selvityksiin:
Mitä olet?, Missä olet? Mitä teet?
Vaan kohtaaminen olisi kysymys:
Kuka sinä olet?
Vastaus:
Olen minä ja sinä.