Uskoisin edustavani tässä ihmisen pahuus-asiassa luterilaista (ja monen muunkin) Raamatun tulkintaa, jonka ymmärrän myös Raamatun näkemykseksi asiasta.
Syntiin lankeemuksen johdosta ihminen on varsin kovin turmeltunut.
Kun ihmisen perustarpeet ovat täytetty: ruokaa ja vaatteita riittää, on paikka missä asua ja harrastaa moninaista, pahuuden räikeä ilmeneminen ikään kuin kapseloituu ihmisen sisälle.
Kun sitten olosuhteet muuttuvat, kilteistä perheen isistä ja äideistä tulee petoja, mikäli ihmisen pahuus pääsee valloilleen.
Esimerkkinä vaikkapa sisällissota Suomessa 1918, tai Hitlerin aika Saksassa tai erilaisten diktaattoreiden aika siellä ja täällä.
Kun ei ole mahdollista tyydyttää perustarpeitaan nähdään paremmin, mitä ihmisessä on.
Ihminen ei kestä sitä todellisuutta itsessään, että hänessä asuu valtava pahuus.
Tästä johtuen omassa itsessään olevan pahuuden olemassa olo kielletään.
Se on itsesuojelua, koska muutoin ihminen romahtaisi.
Kristillinen tapa tuon sisikunnan valtavan törkykasan käsittelemiseen on se, että Kristus on tuon kaiken ottanut kantaakseen ja antanut Häneen turvaaville anteeksi. Tämä on tervettä: ei tarvitse kieltää totuutta itsessään, mutta ei myöskään tarvitse romahtaa tuon valtavan taakan alle.
Jos tuohon pääsee, niin se on oikeaa ja totuudellista vapautta siitäkin huolimatta, että se sama pahuus edelleen asuu ihmisessä ja pyrkii saamaan ylivallan. Nyt on kuitenkin niin, että ei tarvitse kieltää totuutta itsestään.