Paikallishistoriaa:
http://www.paikallishistoria.fi/wiki/kunnat-ja-seurakunnat/virolahti
Sotien aikana virolahtelaisia evakuoitiin kolmeen kertaan: talvisodassa ja jatkosodan alku- ja loppuvaiheessa. Virolahti menetti jatkosodassa itäisimmän alueensa, jolla asui 2000 ihmistä. Venäjän puolelle jäi muutama kylä sekä isot asutut saaret Pitkäpaasi ja Paatio.
Neuvostoliiton jalkaväen epätoivoinen hyökkäys kohti Kotkan ja Virolahden rannikkoa jäitse Suomenlahden yli aivan talvisodan lopussa oli harhautus. Sen tavoitteena oli saada suomalaiset siirtämään joukkoja Karjalan kannakselta torjumaan maihinnousua Kymenlaakson rannikolle ja murtaa Suomen puolustus lopullisesti Kannaksella.
Vaikka käsky Salpalinjan rakentamisesta annettiin vasta talvisodan jälkeen, voidaan sanoa että jo ennen sitä myöhempi ”Salpalinjan merellinen jatke” osoitti toimivuutensa. Kotkan ja Virolahden edustan rannikkotykistö yhdessä erityisesti Virolahden saarissa taistelleen poika- ja pappa-armeijan (Kymenlaakson pienet suojeluskuntapataljoonat) kanssa vesitti sanan varsinaisessa merkityksessä Neuvostoliiton yritykset tunkeutua Suomenlahdelta rantamaalle, Kannaksen joukkojen selustaan.
Harhautushyökkäystä valmistelleen Neuvostoliiton tiedustelu oli epäonnistunut. Se oli unohtanut jo varsin tulivoimaisen Mustamaan linnakkeen kokonaan. Se ei tiennyt Kirkonmaan linnakkeen tykkien pystyvän ampumaan 360 asteen sektoriin. Eikä tiedustelu tiennyt, että suomalaiset olivat kasvattaneet 152 / 45 C Canet-tykkien kantaman yhdeksästä kilometristä 19 kilometriin. Se tapahtui kehdon kääntämisella putken alapuolelta yläpuolelle, korottamalla tykin kiinnityskartiota ja ampumatarvikekehityksellä.
Oma vaikutuksensa oli myös sillä, että Neuvostoliiton ilmavoimat pommitti kyllä Virolahden edustan Pukkion linnaketta armottomasti, mutta jätti esim. Kotkan edustan Kirkonmaan linnakkeen (mm. neljän kymmenen tuuman tykin ja 23 km kantaman raskas patteri) täysin rauhaan. Mustamaakin oli siis unohdettu. Haapasaarta ja Kilpisaarta pommitettiin kyllä.
Kymenlaaksossa perustetut kenttäarmeijan joukot olivat kaikki viety talvisodan kuluessa taisteluihin Kannakselle. Omaa reserviä maakunnassa ei siis ollut. Onneksi merivoimien esikunta ja paikallinen Kymenlaakson suojeluskuntapiiri alkoi kouluttaa talvisodan aikana vielä sotaan kelpaamattomista pojista ja vanhoista ”ukoista” noin kolmen sadan miehen pataljoonia. Ne hälytettiin rannikolle ja lähisaariin torjumaan jäitse tulevaa vaaraa.
Kun Suomenlahti jäätyi, Neuvostoliitto pani laivastonsa ”jäihin” ja alkoi kouluttaa niiden miehistöstä jäätaisteluun pystyvää jalkaväkeä. Tämä tapahtui Suomenlahden etelärannikolla Luganlahdella.
Tilanne alkoi 25.2.1940, kun Haapasaaren edustan uloimmalla vartioluodolla huomattiin outoa murisevaa ääntä ulkomerellä ja jonkin ajan kuluttua pakkassumun läpi sumun ja jään välissä alkoi näkyä lumipukuisten miesten jalkoja. Takana ajaneet panssarivaunut varmistivat, että joukko menee eteenpäin! Mutta tämä osasto kääntyikin pian takaisin. Miksi? Sitä ei varmuudella tiedetä, lienee ollut eräänlainen kenraaliharjoitus.
Edellä oleva tilanne sai aikaan Kymenlaaksossa sen, että rannikolle hälytettiin maihinnousua torjumaan kaikki mahdolliset voimat. Rannikkotykistö oli tietysti jo miehitetty, mutta nyt mukaan astuivat siis myös aiemmin mainitut suojeluskuntapataljoonat, lotat omisssa tehtävissään ja ainakin yksi talonemäntä ajoi hevosella ammuksia Mustamaahan. Varmasti heitä oli muitakin.
Hälytys ei ollut turha, sillä 4.3.1940 aamulla Suursaaresta lähti kaksi vihollispataljoonaa kohti Kotkaa, arviolta kaksi tuhatta miestä. Luganlahdelta eteni kohti Virolahtea noin neljä tuhatta miestä. Joukko oli ilman lumipukuja (miksi?) ja se tuli sulkeismuodossa surmansuuhun.
Kirkonmaan raskas patteri avasi tulen, kun joukko oli 15,4 kilometrin päässä tykeistä. Tuli oli tarkkaa ja murhaavaa. Järeät 235-kiloiset kranaatit tappoivat neljän sadan metrin säteeltä elävän voiman. Lisäksi käytettiin miinakranaatteja jään särkemiseen. Suomalaisten havaintojen mukaan 800 –1000 vihollista kaatui tykkituleen tai hukkui avantoihin. Henkiin jääneet kääntyivät takaisin.
Virolahtea kohti edennyt vihollinen koki saman kohtalon. Rannikkotykkituli oli tuhoisaa. 4-8. maaliskuuta käytiin jääkenttien sotaa. Lähimmiksi rantaa venäläiset pääsivät Pitkäpaadessa, josta heidät lyötiin takaisin. Ainoastaan Iso Kalastaja (Kiuskeri) jäi venäläisten haltuun. Vihollisen tappiot Virolahden edustalla olivat noin 800 miestä. Venäläisten omien kertomusten mukaan tappiot olivat vain muutama kymmen sotilasta!
Hyvin puutteellisesti varustettujen, edellä kerrottujen suomalaisten rannikko- ja suojeluskuntajoukkojen, erityisesti Virolahden alalohkon pääosin virolahtelais- ja miehikkäläläisvoimin torjuntavoittoon johtaneissa taisteluissa, yksi merkittävä vahvuus oli se, että he olivat puolustamassa kotikontujaan, Tiilikainen sanoi.
Heikki Tiilikainen kertoi päässeensä lukemaan Neuvostoliiton arkistoja ja saaneensa sieltä vahvistuksen käsitykselleen, että jäinen taistelu itäisellä Suomenlahdella Kymenlaakson rannikolla oli nimenomaan harhautus. Epäonnistuneessa harhautusoperaatiossa Neuvostoliitto tapatti noin 2000 kansalaistaan!
Yksityiskohtana sotahistorioitsijan esityksestä voi kertoa vielä sen, että talvisodan aikana päämajoitusmestari, silloinen eversti Airo ei pitänyt Suomenlahtea minkäälaisena uhkana: ”Ei ne sieltä tule, kun eivät pysty jäällä kaivautumaan”! Toinen asia, jonka esityksessä kuulin omasta mielestäni ensimmäisen kerran, oli se että talvisodassa oli valmistauduttu laskemaan Saimaa, tulvittamaan, kanavaa myöten Viipurinlahteen. Tätä suunnitelmaa Mannerheim ei hyväksynyt.
Lähteet
Virolahden jäätaistelut kirjojen kansiin
https://yle.fi/uutiset/3-5437320NL:n verinen harhautushyökkäys Suomenlahdella
https://salpalinjansalat.blogspot.com/2017/02/nln-verinen-harhautushyokkays.html
Aihe: Virolahti-muistelmia (Luettu 21149 kertaa)