Yksi merkki rakkaudesta on se, että haluat hyvää toiselle. Jos ajattelen vanhempien rakkautta lapsiaan kohtaan, niin eikö se ole juuri sitä, että yrittää toimia heidän parhaakseen.
Eipä se riitä. "Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi."
Rakkaus on sitä että se toinen
on niin järjettömän söpö ja suloinen ja höpsö ja ihana, että haluat vaikka kuolla sen puolesta.
Se että sinulle vain halutaan ja tehdäänkin hyvää vaikka sinusta ei yhtään tykättäisi, et sinä sillä pidemmän päälle pärjää. Kyllä täytyy myös saada tuntea olevansa tykätty
Toiset yrittää silottaa lastensa tien ja antaa heille kaiken, mitä lapsi vain keksii pyytää. Toiset ymmärtää, että lapsen pitää oppia myös sietämään pettymyksiä. Toiset paapoo lapsiaan, ettei niille vain kävisi mitään ikävää. Toiset yrittävät opetella luottamaan lapsen toimintaan ja yrityksiin.
Useimmat vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan luovia välimaastossa. Yrittää tehdä parhaansa lastensa tukemisessa heidän kasvaessaan.
Se on usein pyyteetöntä rakkautta, kun taas parisuhteessa rakkaudelle todellakin kaipaa sitä vastarakkautta.
Tai sitten... Toiset lastaa lapsiin odotuksia. "Kun sulla on noin hyvä todistus niin ihan älytöntä jollet pyri lääkikseen!" (kun se lääkis on hienointa mitä jotkut osaa kuvitella). Tai lapsen pitää täyttää vanhemman oma toteutumaton toive urheilusankaruudesta. On näitä valmentajaisiä. Lapsesta ja sen harrastuksista tulee projekti. Tukemista, parhaan toivomista tämäkin?
Tai sitten lapset on riesa, etenkin kun niitä aina vaan tulee lisää ja lisää. On paljon meitä esikoisia, joiden takia vanhempien piti mennä naimisiin ja jättää haaveet paremmasta kumppanista ja joskus monia muitakin haaveita. Ole siinä sitten rakastettu, kun tunteeseen sekoittuu katkeruutta. - Voihan niille riesoille ja haaveen murskaajillekin silti hyvää toivoa, jopa käytännössä antaa. Kaikki eivät jaksa tai edes halua.
Lapsena tykkäsin joistakin tädeistäni paljon, rakastin kyläillä heidän luonaan, ja kun kotiin palattiin, vilpittömästi ihmettelin asiaa (ehkä onneksi vain itsekseni): Kun kotona tuntuu niin tylsältä ja tavalliselta ja tädillä on niin kivaa, niin miksi sitten ihmiset eniten surevat juuri lähimpien omaistensa menettämistä? Ajattelin että kai minäkin isäni kuolemaa itkisin enemmän kuin hänen siskonsa. Nykyään arvelen, että minä ihan oikeasti vain rakastin niitä tätejäni enemmän, ja teen niin vieläkin.
Eikö vanhempi sitten kumminkin kaipaa vastarakkautta? Ilahdu, jos lapsi oma-aloitteisesti kapsahtaa kaulaan, antaa itse askartelemansa lahjan, sanoo että haluan olla sun kanssa koko päivän? Eikö mitään pettymystä tuota, jos hän ei koskaan niin tee? Eikö se olisi lapsellekin kamalaa, jollei hänen rakkaudentunteillaan olisi väliä?
Joo, en siis rakastanut vanhempiani, enkä kokenut olevani järin rakastettu. Kyllä tiesin että minulle halutaan hyvää, ja materiaalisesti sitä jonkin verran yritettiinkin antaa, mutta ei se ole sama asia.
Enkä hankkinut omia lapsia kun en mitään halua siihen tuntenut, ja ehkä tiesinkin etten niitä koskaan rakastaisi. - Minua muuten vähän häiritsi kansa se, että miksi juuri niitä
omia lapsia rakastaisi sen enempää kuin muita. Tavallaan siis peilikuva tuolle mitä tunsin (ts. en tuntenut) vanhempiani kohtaan. Tietysti, kyllä joo ymmärrän että kun jokaista pitäisi pienenä jonkun rakastaa niin on kätevä systeemi hoitaa se niin että kukin vanhempi rakastaa omia lapsiaan... niin sitä tulee jaettua kaikille. Tai sitten ei.
Mutta tuo "määritelmäni", että "rakkaus on sitä että se toinen
on niin järjettömän söpö ja suloinen ja höpsö ja ihana, että haluat vaikka kuolla sen puolesta", sitä rakkautta taidan tuntea (vain) kissoja kohtaan. En tiedä miksi niin on. En ehkä ja aina ja välttämättä kaikkia niitä, mutta hyvin yleisesti. Eikä se ole ihastumista (suuri osa ns. rakkauslauluista kertoo ihastumisesta eikä rakkaudesta), vaan vähintään sitä että rakastaa niitä vikoineenkin. Ehkä joskus jopa sitä astetta että rakastaa niitä vikoja.
Ja tuon määritelmän mukaista rakkautta tietty
pitäisi jokaisen lapsen saada kokea (mutta taisinpa jäädä paitsi).
Niin se seurustelujutut vielä, no, olen niitäkin kokeillut ja jopa yhdessä asumista, mutta ei, enpä sanoisi että olen niissä rakastanut. Ehkä
viihtynyt toisen seurassa. Ja kyennyt asumaan saman katon alla kun on ollut tarpeeksi samanlainen elämäntapa ja arvomaailma. Mutta en sen enempää. Ihastumista pelkään koska se on saanut minut käyttäytymään typerästi, eikä sillä ole rakkauden kanssa paljonkaan tekemistä (enkä myöskään välittäisi olla sellaisen kohteena).