Kun ihminen, jolla on hyvä tahto, joutuu ahdinkoon tai koettelemukseen tai pahojen ajatusten runtelemaksi, silloin hän paremmin ymmärtää, kuinka välttämätön Jumala hänelle on, ja hän havaitsee, ettei voi tehdä mitään hyvää ilman häntä. Silloin hän suree, huokaa ja rukoilee kurjuutensa kärsimyksissä. Silloin häntä kyllästyttää elää kauemmin, ja hän toivoo kuoleman saapuvan, että voisi täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa. Silloin hän myös ymmärtää hyvin, ettei maailmassa voi olla täydellistä turvallisuutta eikä täyttä rauhaa.
Tuomas Kempiläinen: Kristuksen seuraamisesta, Kirjaneliö 1979, s. 37