Musiikkiterapiakoulutuksessa piti tehdä aanelonen tekstiä kolmestakymmenestä kappaleesta. Siis mitä tulee mieleen. Se oli hirveä homma, vaikka kuulosti etteihän siinä mitään. Mutta silloin huomasin, että miten näin, Saariaho, jota en kuuntelisi muuten, toimi ja paperi täyttyi helposti.
Samoin muut modernit joista siis ns en pidä.
Silloin ihastuin Saariahon Secret Jardiniin. Etenkin.
Voi etten muista sitä Ravelin laulua!
San re... A santer rose! Trala lalala la la, tralala, tralala la la la.... Siinä oli vain vähän sanoja ja tuo tralala. Ja dissonantit kulut eteenpäin mutta soinnitettu soinnillisesti. Mutta minun opettajani kun lauloi eteen, siis ns. malliksi, itki laulaessaan ja minä itkin joskus myös. En tiennyt mitä.
Kirjoitin siitä written english- kurssin aineen. Se oli oli oli jotain.
