Vasta kuoleman läheisyys
auttaa meitä näkemään
elämän arvon.
Vasta luopumisen hetkellä
ymmärsin vihdoin,
miten paljon
sinulta sain.
Taivaan syli
on suruni kehto,
Siellä saan keinua
ylös ja alas.
Toivo on
sittenkin syvempi
kuin hauta,
huomisen valo
eilistä kirkkaampi
-kuin enkelin siipi,
toivoni tuoja.
-Hanna Ekola
------
Olen muistellut isääni, yhtä enoani, poikaani, mummojani ja pappojani ja muutamaa muuta läheistä jotka ovat jo siirtyneet täältä ajasta ikuisuuteen.
Heistä jokaisen muistoa kunnioittaen ja elämästään kiittäen.
Elämä alkaa ajassa ja elämä loppuu ajassa.
Sitten alkaa iankaikkisuus joka ei koskaan lopu.
Ja siellä ei ole enää kyyneleitä, ei parkua, ei kipua, ei sairautta, ei raihnaisuutta...sillä kaikki entinen on mennyt ja uusi sijaan tullut.
Suru läheisen poistumisesta ajasta...kuoleman kohdatessa...kestää...kestää...ja on vaan tehtävä surutyö kaikkinen vaiheineen, kipuineen ja kohdattava omat, välillä jopa rajut tunnekokemukset.
Ikävä jää kynnyspuulle...ei ole enää rakasta ihmistä.
Kyyneleet tulevat seuraksi, sydän huutaa niin että meinaa haljeta.
Mutta ajallaan suurin kipu heltiää, hellittää ja huomaa voivansa taas jopa kokea iloa.
Jää kauniiden yhteisten muistojen ja kokemusten arvokas helminauha.
Jää kiitollisuus siitä että sinä Jumala juuri tämän (nämä) ihmisen (ihmiset) annoit minun elämääni.
Kiitos rakkaista ihmisistä.
heistä jotka vielä täällä astelevat vierellämme...ja heistä jotka ovat jo maaliviivan saavuttaneet ja etappiinsa päässeet.