Parannusta voi aina yrittää, mutta tiukimminkin uskova ihminen on syntisäkki. Näin se vain on. Olemme ihmisiä. Meidän täytyy antaa itsellemme anteeksi virheemme, möhläyksemme ja naurettavuutemme. Jos voi antaa anteeksi itselleen, voi antaa anteeksi toiselle.
Useasti olen hukassa noiden itselle anteeksiantamisten ja itsen rakastamisten kanssa, joista niin useasti kuulee saarnattavan. Pidin räväkästä saarnasta promootiojumalanpalveluksessa. Forsberg, siinä mies. Hän sanoi että unohtakaa se roskapuhe, sen te osaatte, ja suunnatkaa huomionne toisiin.
"Pelkään kristittyjä, jotka seisovat vain toisella jalallaan tässä maailmassa" sanoo
Dosentti.
Jos hukkuu itsesyytösten mereen, tai unohtaa Jumalan sitoutuneen anteeksiantamukseen, tervetuloa vastaanotolle. Silloin alkaa kärsiä depressiosta tai unohtaa, että ihmiset ovat vain ihmisiä. Ajattelen jokaisen tarvitsevan anteeksiannon toiselta, samoin hyväksynnän, ja milloin ympärillä vain tylytetään niin mitäpä tuosta. Jumala on jo antanut anteeksi. Jos ymmärtää itseään, voi tarkastella missä mokasi tai mokasiko missään.
Joku viisas rabbiininen lähde toteaa kärsimysten kohdatessa ihnisen tarkastelevan tekojaan, etsivän virhettään ja elkei löydä niin katso, ne ovat rakkauden aiheuttamia kärsimyksiä.
Vaikka totean itse niin turpiini saaneena, että edellisestä kerrasta on kolme vuosikymmentä, lähdin karkuun enkä jäänyt piestäväksi. Kai se sitten oli samalla sitä anteeksiannon vastaanottamista, joka Jumalalta tuli. Kun en tiennyt, kuinka korjata tilanne, enkä ymmärtänyt väärin tehneeni, kun toimeni tarkastin.