Jampe määritteli kilvoittelun tosi hyvin tuolla edellä. Jotain tuommosta minäkin puhuin, kun kilvoittelua yritin jollekin selittää. Ensin puhuin tuosta "pyhään elämään pyrkimisestä", ja sitten tajusin, että eihän siinä voi olla kaikki, muuten mentäisiin aika juutalaiseksi tai buddhalaiseksi tai miksi nyt vaan sellaiseksi, missä ei armosta olla juuri kuultukaan. Huomasin, että kilvoitteluhan tarkoittaa yhtä aikaa kahta asiaa, juuri niitä mistä Jampe puhui. Kilvoittelu taivastiellä on omavoimaisuudesta pois pyrkimistä ja kilvoittelu maailmassa on Jumalaa, Jumalan tahtoa ja toisia ihmisiä rakastaen elämään pyrkimistä.
Ei tule silti ajatella, että jälkimmäinen ei onnistu kuitenkaan niin aletaanpa vain ensimmäistä. Elämä kun on paljon helpompaa, jos on suurin piirtein väleissä Jumalan lain ja toisten ihmisten kanssa. Vaikka suruton elämä vaikuttais kivalta niin ei se sitä sitten loppujen lopuksi oikeasti oo, vaan kaikenlaista murhetta vain tuottaa.
Minusta ihmisellä on sen verran omaa "ratkaisuvaltaa", että kykeneekö sulkemaan korvistaan pois omantunnon äänen, joka ahdistaa kirkkoon ja seuroihin silloin kun siemen on sieluun kylvetty. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tuntuu aika mahdottomalta sitä vastustaa, ellei sitten ole jotenkin valtavan paatunut tyyppi tai ellei lähipiiri ole sellainen, joka pystyy omalla mölinällään tuon omantunnon äänen peittämään.
