Penan mietteet pakottavat kysymään onko nykyhetkeä olemassa. Se jo meni, Kohta todella alan kysyä, olenko minä, eli ajan kokija, olemassa, vai jonkun illuusio.
Jokin hyvin konkreettinen sitoo mridät nykyhetkeen, ja se on ruumiillisuus. Usein epämukavassa muodossa, eli kipu. Kivun hetki on konkreettinen kuin mikä, varsinkin jos sillä on alku ja loppu. Jano. Nälkä. Pahoinvointi, ja tarkoitan nyt todella ruumiillista pahoinvointia. Kivun loppu, janon loppu.
Kerran sukelsin syvemmälle kuin piti, tein kuperkeikkoja veden alla, olin siis siinä kahdentoista.
Yhtäkkiä kadotin suuntavaistoni veden alla. Se oli hetki, jota en unohda. Tiesin, että minun on päästävä pintaan, heti. Suunta oli sitten onneksi oikea, ja se hetki jona sain taas ilmaa keukoihini, oli hurja - se oli jotakin kuvaamatonta. Edes epikohtauksen päättyminen ei vastaa sitä huojennusta. Ehdin tuntea, että keuhkot repeävät, että en vain enää jaksa.
