Onko niin, että Jumalan on pelastettava minut omalta itseltäni?
Aika rankka kysymys tuo. Jotenkin sitä on taipuvainen kuitenkin ajattelemaan, että "ei kai nyt sentään omalta ITSELTÄNI"?
-Mutta kuitenkin sitä opetetaan ja itsekin mieltää että juuri niin; me olemme läpi asti turmeltuneita. Olemme kyllästetyt syntisyydellä.
Jotain väärää ja liian väkivaltaista silti tuntuu olevan ajatuksessa että Jumalan pitäisi pelastaa meidät omalta itseltämme. Voi mennä ihan pöpelikköön nämä minun seuraavat pohdinnat mutta herättäkää sitten jos niin käy:
Voisiko ajatella että koska vika tuli ihmiseen vasta syntiinlankeemuksessa eikä jo luomisessa, niin Jumala katsoi kaikkea luomaansa ja "näki että se oli hyvää", siis myös ihminen tuolloin oli vielä turmeltumaton. No nyt sitten tuli lankeemus ja perisynti ja sanotaan että ihmisen koko olemus turmeltui, -taipumus ja aikomus muuttui hyvän sijasta pahaksi. Mihin kelpaa pilalle mennyt, muuta kuin pois heitettäväksi?
Jumala kuitenkin näki... -jotain säilyttämisen arvoista? -vai näkikö Hän että ei ole enää mitään tehtävissä, heitetään siis pois, tulen ruoaksi turhaksi käynyt ja pilalle mennyt?
Jostain syystä Hän päätti tehdä vanhasta uutta siten, että armahtaa (ei tuhoa) vanhaa ja kun aika lopulta koittaa, muuttaa myös tuon vanhan paremmaksi, korjata entisellensä. Hän siis näki jotain arvokasta että kannatti armahtaa vanha ja antaa lahjaksi vanhalle pääsy uudenlaiseen turmeltumattomaan olemukseen. Jotain arvokasta siis ihmisessä itsessään!
Vaikka olemme miten syntisiä ja raadollisia, emme ole roskia tai pelkkiä raivoavia petoja jotka on oman turvallisutensa vuoksi pikimmiten paras tappaa. Tältähän se saattaa tuntua eli omakin kokemus voi olla näin mutta on lohduttavaa etä ainakin Jumala näyttää näkevän asian eri valossa ja ilmiselvästi rakastaa kaikestakin huolimatta tuota pahaan ja heikkouteen langennutta persoonaa. Jotain arvokasta, jotain niin arvokasta että uhraa oman Poikansa, -jopa oman Itsensäkin sen edestä. Missä sanottiinkaan että
"voiko sen suurempaa rakkautta kukaan osoittaa kuin että antaa henkensä toisen edestä?"Emme siis ole ITSE itsemme suurin vihollinen vaan me itse olemme se silmäterä jota Jumala kateuteen asti halajaa. Ihmisen persoona on arvokas, korvaamaton, tärkeä.
Se voi olla niin rikki revitty että sitä on vaikeaa uskoa saatikka nähdä. Uskon erittäin helposti että esim. sairaus ja muut vastoinkäymiset jotka käyvät yli voimien, -runtelevat ihmistä hämärtäen tehokkaasti armon horisonttia.
Siksi varsinkin meidän kanssakulkijoiden on syytä muistuttaa toinen toistamme että juuri
SINÄ olet arvokas. Et ole peto, et roska... olet korvaamattoman arvokas varsinkin Jumalan katsantokannassa. Synti meitä runtelee, mutta
"vaikka kukkulat horjukoot ja vuoret väistykööt, minun armoni ei sinusta väisty eikä rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi!"