Kävin kirkossa ja kun kuulin että kyseessä on rauhanyhdityksen kirkkopyhä, olin hieman varautunut. Halusin pitää toisaalta avoimen mielen ja ottaa vastaan mitä saarnaajalla olisi annettavaa. Saarna oli pidempi koska ei ollut ehtoollista, ja kävi mielessä että näin voisi olla vaikka useamminkin, papit voisivat valmistaa huolella hyvän saarnan ja keskittyä aiheeseen kunnolla. Tunsin kuitenkin oloni kokoajan hieman ulkopuoliseksi. Vasta aivan lopussa jotain muuttui, kuoro lauloi ja siionin laulun puhtaus, kauneus ja koruttomuus kolahti. Tuli mieleen että tämä maa tarvitsee herätystä, sellaista aitoa ja syvällistä. Tuli toive että voi jospa jokainen täällä sitä rukoilisi mielessään... Loppuvirttä veisatessa tunsin olevani samaa porukkaa koko kirkkoväen kanssa, yhteys oli löytynyt.
Se oli aika ihmeellinen muutos tunnetasolla.
