Tarvis varmaan hakea teologiseen tai käydä rippikoulu uudelleen mutta seuraavaa olen pohtinut enemmän kun kerran. Pohtiiko joku samaa, löytyykö syitä tai selityksiä?
Jumalanpalveluksissa usein puhutaan siitä että ”olemme tehneet syntiä”, ”tunnustamme”, ”kadumme”, ”saamme anteeksi”. Tämä, ettei vaan olis osa ”kaavaa” ihan, lienee yksi perusjutuista miksi kokoonnumme, vai onko. En sitä käy tietenkään millään tapaa kyseenalaistamaan. Tästä kaikesta on itselleni tullut vaan jollain tavalla outo olo. Huonoa omaatuntoakin ehkä. Pitäisikö sunnuntaisin ennen kello kymmentä miettiä ne synnit joiden kanssa olen liikkeellä, edes 5 tuoreinta, vai kymmenen, tai kolme raskainta. Onko tämä jollain tapaa katolilaistakin listata tekonsa? Onko listaamatta oleminenkin syntiä – tulla paikalle syntejään sen kummemmin kelaamatta.
Ja sitten kai se varsinainen toive ja ajatus. Olen miettinyt ja toivonut että joku papeista lähestyisi asiaa sanoin ehkä niin että ”en taida tänä sunnuntaina muista mitä syntiä olen tehnyt, mutta varmasti jotain”, vai vesittyisikö ”kaava”. Ajattelisiko teistä moni niin että tuolta minustakin tuntuu. Tuntuu jotenkin oudolta katsoa vieressä istujia, tai miettiä saman radio-ohjelman kuuntelijoita, niin kovin syntisinä. En yritä sanoa että olisimme sen synnittömämpiä tai parempia ihmisiä kun muut mutta jollain tavalla osallistuvat saavat aika kovan ”sormella osoituksen”, vai mitä tuumaatte. Kovasti kokeillaan kaikkea uudistaa ja keventää. Synti kai edelleen vaan pysyy ja painaa. Ehkä olen vaan kohta oivaltamassa jotain mitä muut hoksasivat jo rippikoulussa.