Itse kärsin tosissani siitä että muutun kuin eri ihmiseksi kun saan temporaalioireita. Se nimittäin johtaa muuhunkin kuin siuhen että olen ympäristölleni silloin ympäristöhaitta. On lopulta tosissaankin mahdotonta tai ainakin toivottoman tuntuista koettaa siten kilvoitella kuin minusta kuuluu asiaan, eli lunastettuna. Vähän kuin yhdessä synnintunnustuksessa sanotaan: "En ole kuitenkaan käyttäytynyt, kuten lapsellesi sopii". En oikein edes rohkene sanoa olevani kristitty, sillä aika ihmeellinen kristitty minä noin ulospäin olen. Olen oikeasti onneton oireista, joista on sikäli vaikeaa tehdä parannusta, että ne monotonisina toistuvat eikä niisttä jää muistijälkeäkään. Pshinta on, että ne hämmentävät minua, koska en lopulta tiedä, mitä voisin tehdä... Tätä on hieman vaikea selittää.
Yhtäläisesti olen syntinen ja mieluusti tulisin paremmaksi, en pelastuakseni, siihen se on väärää valuuttaa, vaan toisten ihmisten tähden! Enkä oikeastaan itsekään erota, ja tämä koskee juuri kielen syntiä eli puhetta, milloin kompuroin ihan tajuissani. Syntinä taas olen tunnustanut erinäisiä epikohtauksia, joista siis on kerrottu jälkikäteen ja olen ollut tosi kauhuissani.
Jos joku keksii jotakin lohdutusta tähän, niin se olisi todellinen apu minulle. Alan olla epätoivoinen. Muuttumisen toive on todellinen ja pam! siinä oltiin taas. Ainoa lohtu on kai lopulta, että ok, Jumala tietää, mitä Hän tekee. Ei kai minun tarvitsekaan ymmärtää. Surullinen olen kyllä, ja pelkään hieman ihmisiä siitä syystä.
