Juuri piti kysymäni tietääkö kukaan keleistä. Viime kesänä oli aika tavalla lämmin, etten sanoisi.
Nyt pääsen sinne sitten niin että on oma körttipuku. Olo oli erikoinen kun ensi kertaa puin sen ylle, piti katsoa Sadettan kanssa jotain helman pituutta ja neppareita enää. Tuli tunne kuin olisi tullut kotiin. Olin miettinyt sitä pitkään, ja iloinnut kun löytyi edes vähän körttitaustaa, sillä huomasin kunnioittavani koko juttua käsittämättömän paljon. Ei kai takinliepeet ketään taivaaseen kanna niinkuin yhdessä lukemassani kirjassa joku letkautti. Ei niin, eikä sitä sen tähden pidetä. Minä kumminkin aloin ajatella niitä jotka aikanaan sen puvun ottivat vaateparrekseen, ja siksi kunnioitan sitä... jotakin omaa isoiso... mitälie mummoa... se yllään oli hyvä olla, yksinkertaisesti. Ajattelen elämän valintoja, sitä miten elämä on huoletonta, ellei tarvitse miettiä mitä tänään pukisi päälleen, kuinka paljon se säästää ihmistä muuhun!
Tämä on kesken ajattelemisen.