Äitini on saavuttanut 90 vuoden korkean iän. Hän asuu yksin siskojeni viikottaisen, osin päivittäisen (puhelut) tuen kantamana. En tiedä, kuinka paljon hänen pitää sinnitellä. Uskon hänenkin pyrkivän antamaan läheisilleen kuvan "ei tässä mitään, ihan hyvin...", ja näin toisaalta varmaan onkin. Mutta yksinäisyys! Kuten urheilussa, palautumiskyky on ratkaiseva. Uusien vaiheiden ylipääsyssä kysytään totaalista kestävyyttä. Sitkeys on avainsana. Sitä kuusi lasta synnyttäneellä ja kasvattaneella äidilläni tuntuu olevan. Kuten tunnettua naisilla sinnikkyyttä on enemmän. Naisten korkeampi ikä selittynee elämänläheisyydellä, miesten alhaisempi kuoleman.
Tavatessani synnyttäjäni viikko sitten hän kysyi, olenko onnellinen. Vastasin: kyllä.
Tulee mieleen viimeinen kohtaaminen isäni kanssa ennen hänen kuolemaansa kymmenen vuotta sitten. Itkiessäni luopumisen tuskaa hän totesi – täysissä sielun voimissa, uskon – : "Ei auta itku markkinoilla."
Soitan äidilleni tai tapaan (etäisyys 400 km) muutamia kertoja vuodessa, koska hän on siskojeni hyvän huolenpidon alla, mikä ei ole riittävä syy. Toinen syy on, että olen isäni poika. Hän soitti minulle pari, kolme kertaa vuodessa. Olen joskus sanonut äidilleni, silloin kun olin vielä työelämässä, että soita sinä. On hän soittanutkin muutamia kertoja. Nyt eläkkeellä tilanne ei ole vielä muuttunut. Johtuneeko siitä, että en ole palautunut.
Paljon ois aihetta lapsella kiittää.
