Minulla on sellainen käsitys, että taiteilijoilla on herkkyyden - tunteiden, järjen tai molempien - lisäksi kyky tai taipumus asettua sivustakatsojaksi, ottaa sen verran etäisyyttä, että työ onnistuu.
Tätä pitää miettiä, sillä näin varmaan on. Ne tytötipsut, joita meillä oli sijaistamassa kurssin vetäjää tyylillä arvotaan seuraava sijainen, olivat vielä liian nuoria ollakseen minkään alan taiteilijoita. Osalla oli sujuva kynä, ja kriittinen korkeakoulu käytynä - sieltä "jos mä vähän kerron niinku ittenstäni" - ohjaaja sanonut että muokkaapa tämä romaaniksi niin minä kustannan tämän - jos he viiden - kymmenen vuoden kuluttua elättävät itsensä kirjailijoina, he ovat löytäneet muutakin sanottavaa, kuin "jos mä vähän kerron teille ittestäni".
Herkkyys ei ihan riitä, sillä eri sortin herkkyyttä aina oirehtimiseen saakka löytyy, osasipa ihminen tanssia, laulaa, piirtää kirjoittaa, valokuvata tai mitä tahansa - enemmän kuin keskimäärin osataan.
Vasta kyky ottaa etäisyyttä auttaa taiteilijaksi, silloin ihmisellä on kyky nähdä, miltä valmistettu näyttää toisen silmissä... tai on kyky kertoa tavalla, joka ei tuo kertojaa kaiken aikaa etualalle. Epämusikaalinen soittaja ei saa yleisöä hetkeksikään unohtamaan että tuossa nyt sejase soittaa sitä ja sitä. Kirjoittamiselle ja kuvaamataiteelle ei taida olla vastaavaa ilmausta.
Luulen että tuo kyky joko on tai ei ole, mutta sitä minun oli vaikea käsittää, mikä saa tuollaisen opiskelijaryhmän suistumaan raiteiltaan ja vierimään rotkoon jos sanoo miettineensä ja tulleensa siihen päätökseen, ettei itsellä sitä ole. On aina hyvä olla pettämättä itseään. Enhän minä sano, etteivät ne vaikka kaikki muut olisi mitä taiteilijoita, päättäköön kukin kohdastaan. Ei ole onnellista koettaa olla jotakin, mikä ei ole itselle ominaista, elämä tarjoaa tehtäviä muillekin
