Istuin jo ennen sotia äitini ja isäni keskellä körttiseuroissa Suomen Sievin Järvikylän suurissa maalaistuvissa. Sotien ajalta muistan samat tuvat muistoseuroista, kun joku talon miehistä - milloin isäntä tai poika - oli laskettu sankarihautaan.
Isoisäni joutui joutunut tehtävänsä puolesta (Pappilan "arenttimies") kuljettamaan suruviestiä talosta taloon. Hevosella liikkunutta pappia seurattiin talojen ikkunoista - kenen pihaan hevonen nyt mahtoi kääntyä?
Joskus (hyökkäysvaiheen aikana) kirkon pihalla oli useitakin valkoisia arkkuja rivissä. Kunnianlaukausten saattelemana arkut laskettiin hautaan. Äidit ja lesket/lapset olivat itsekin vähällä pudota hautaan, sillä niin lähelle haudan reunaa heidän oli päästävä.
Suuremmissa taloissa sankarihautaan laskemisen jälkeen järjestettiin muistotilaisuus. Se aloitettiin ruokailulla, jossa tarjottiin usein limppisopaa ja jälkiruoaksi kotimaan viljasta valmistettua puuroa sopan kera. Kahvia ei ollut, eikä kahvin korviketta tarjottu. Joskus ja varsinkin köyhimmissä talouksissa tarjoamiset olivat vaatimattomia, vaikka kyläläiset osallistuivatkin hautajaisten järjestelyihin talkoohengessä.
Suru oli raastavaa. Itkettiin ja rukoiltiin. Pappi ja usein maalliko piti puheen ja lohdutti surevia. Joskus pappeja oli muistotilaisuudessa useinpia. Välillä joku aloitti Siionin virren. Äidille tai leskelle ojennettiin vapaudenristin muistoristi tai mitalli. Mustan suruharson takaa saattoi erottaa surun murtamat kasvot. Nämä surujuhlat yhdistivät minun mielestäni körttikansaa - suru oli yhteinen ja käsinkosketeltava. Elämä kuitenkin jatkui tämänkin jälkeen.
Sota tuli ja meni. Elämä helpottui. Moni vaikeaksi kokema asia ei enää yhdistänyt körttikansaa. Syntyi erilaisia näkemyksiä. Moni ajatteli herännäisyydestä eri tavalla kuin ennen.
50-luvulla körttinuoret kokoontuivat vielä seurojen jälkeen omiin tilaisuuksiinsa. Kesällä usein oltiin ulkona ja talvella jossakin talon kamareista. Monet körttinuoret kävivät kansanopiston, jossa opetettiin monenlaisia taitoja tulevaa elämää varten. Itselleni opiston käynti oli tärkeä merkkipaalu elämässäni.
60-luvulla herännäisyys koki jonkinlaisen murroksen. Siitä on tehty myöskin tutkimusta. En tiedä oliko se jonkinlaista maallistumista kun körttinuorten askeleet suuntautuivat aivan toisin. Ns. pirskeet eli nuorten kokoontumiset kotipitäjässäni loppuivat ja tilalle tuli tanssiparketti. Toki jossain vaiheessa aloitettiin kokoontuminen herättäjäjuhlilla nuorten tapahtumiin, mutta niihin olin itse jo silloin liian vanha.
Empä ole liiemmälti häirinnyt körttifoorumin rauhaa, joten sallittaneen minulta tällainen muistelo?
