Ei se minusta missään tapauksessa ole mitään pöllimistä tai toisten varpailla tanssimista, jos löytää sisältään pienen körttiläisen... Hieno asiahan se on.
Joillakin on körttisukutaustaa, monilla ei. Kuka mitäkin kautta on tiensä seurapenkkiin löytänyt.
Omassa suvussani oli kyllä heränneitä kolme sukupolvea sitten, kaksi henkilöä: äidinäidinisäni ja isotätini. Siihen aikaan tiedettiin tarkkaan, ketkä olivat heränneitä, ketkä suruttomia. Muutenkin oli elämällä selvät raamit: mm. punainen väri ja permanentatut hiukset olivat syntiä. Siitä on menty aimo harppaus eteenpäin. Äitini, joka oli mummolassa saanut körttiläisyydestä hyvin kielteisen ja ilottoman kuvan, oli hyvin hämmästynyt, kun minä nuorena innostuin Siionin virsiä veisaamaan. Hän oli suorastaan pahoillaan puolestani, kun ei tiennyt, että nykyherännäisyys oli jotakin ihan muuta kuin hänen nuoruutensa "harmaissa vaatteissa kulkeminen". Voisi siis sanoa, että paljonkin on muuttunut parempaan päin. Sitä vain joskus mietin, mahtaisivatko esi-isäni enää tunnistaa nykyherännäisyydestä sitä hengenliikettä, joka oli heille rakas.