Minun Liisa-neitini (ystävä) täyttää elokuussa 98 eikä tunnu eikäpä juuri näytäkään vanhukselta.
Omalla kohdalla eivät krempat eivätkä kivutkaan ole tuntuneet siltä että olen vanhus. Mutta tämä tietty urautuminen vain kotiin ja seurakuntaan
panee ajattelemaan että teinkö sittenkään oikean päätöksen kun lopettelin kaikkinaiset osallistumiset.
Olen ollut aina ahkera osallistumaan ja kantanut siitä huonoa omaatuntoa perheen takia. Päätös luopua tuli kyllä kyllästymisen kautta, mutta jos on
päivästä toiseen kotona toistamassa samaa kuviota menee ajantaju ja tulee kelvottomuuden tunne. Se on kai minulle vanhuutta.
Pieni piristävä poikkeus nuorentaa. Huomasin Kuopion veisuureissun vaikutuksen monta päivää.