Jotensakin toivottominta omassa duunissa kyllä oli, kun apulaislääkäri tuli kysymään neuvoa.
Ensimmäinen näytös:
Neuvot, opastat, selität ja perustelet, ja toinen sanoo: Aaattelin kuitenkin tehdä sillai kuin itse aattelin.
Toinen näytös:
Hei nyt se voi joteskin ihmeellisesti, voisitko tulla heti. Sille pitää nyt heti tehdä jotain.
Ehkä kaukaa tälle teemalle, mutta silti. Hedelmistä se puu sielläkin tunnettiin ja niiden kypsyminen vie aikaa. Ja hyvin ihmeellisellä erikoisalalla vielä tarvittiin avoimuutta kaikille vaihtoehdoille, kuten sille, että tarjokas ei podekaan mitään mille psykiatri mitään voisi tehdä, ja nekin on erotettava. Mielellään ainakin aivoverenvuodot, joita tarjottiin erinomaisen innokkaasti. Se oli yksin seisomista, oman omatunnon kuuntelua, katsoinko nyt varmasti kaiken - eikä mistään saanut mitään valmiina. Myöhemmin , jos joku neuvoi, pakahtui kiitollisuuteen, ja silti. Vastuu oli oma, itse oli myös kaikki puntaroitava. Mikään ryhmä tai sisäinen suuntaus ei auttanut, kun päivysti raskaan psykiatian open-house- poliklinikkaa.
Ainakin oppi rukoilemaan ettei tänään tappais ketään, ja yrittämään --- mitään ei annettu valmiina. Ehkä off-topic, ehkä ei.