Ongelmahan tavallisesti on se ettei niitä voi salata. Kun suomalaisen lähetystyöntekijän pikku poika yhtäkkiä sairastuu vakavasti, leikataan useampaan kertaan, on kuukausimääriä sairaalassa eli katoaa katukuvasta, mitä teet? No... olisihan voinut sepittää että lapsi jostakin syystä on Suomen mummolassa, mutta kuinka siinä tapauksessa selittää se että työtehtäviä on järjesteltävä niin että voi yhtä mittaa juosta Hadassan sairaalassa ja viipyä siellä tuntikausia? Asia oli hyvin nopeasti jos kenen tiedossa. Ne ovat olleet niitä hetkiä jolloin Santala todennäköisesti on toivonut vain sitä ettei kukaan tietäisi mitään koko Ismon olemassaolosta.
Itselläni oli diakoniatyöntekijä, hyvä ystäväni, kunnes välimatka vierotti - kuten liian usein käy. Kun murehdin sitä etten saa osallistiua retriitteihin, hän puuskahti: Mitäs kerroit koko jutusta! Enhän minäkään kerro että minulla on verenpainetauti. En tiennyt miten selittää että kieltäjät ovat kyllä oikeassa: Ei suinkaan hänen verenpaineensa aiheuta häiriöitä samalla tapaa kuin sellaiset taudit joihin nyt vain liittyy pelottavan näköisiä kohtauksia, olkoot mitä tahansa.
On sairauksia, jotka ilmoittavat itse itsensä... jonka jälkeen saa kuulla siitä eniten, ettei ole varottanut muita. Usein sitä vetäytyy pois joukosta joka ei juttua kestä - jotenkin vaistomaisesti. Ja ympäriltä vetäytyvät ne jotka eivät kestä. Vaikka nyt puhutaan näennäisesti Leenasta, taidetaan puhua aika yleisinhimillisestä asiasta. Tämä koskee jokaista yhtä lailla. Mistä kukaan saattaa tietää, milloin sairastuu itse -- milloin oma lapsi sairastuu ja sekottaa kuviot? Doris Lund kirjoittaa kirjassaan "Eric" leukemiaan kuolleesta nuoresta pojastaan. Kaupoassa tulee vastaan seudun pahin juoruämmä. Kotona taitaa olla jotakin... hullusti? Doris Lund oli kyllästyneenä pamauttanut että voihan asian niin sanoa, Hullusti on. Kyllä vain, on vakavaa. Ericillä ol leukemia. Ei tarvinnut selittää vähiin aikoihin...
