Rattoisa teema kun kesä on ihanimmillaan. Saa nähdä jaksaako kukaan kiinnostua.
Surulle löytyy Wikipediasta määritelmää mutta kas kummaa, katumukselle ei. Taas olisi hyvä näitä vähän ymmärtää, niinkuin "onnea" keväämmällä. Joskus osuu tilanteeseen jossa katuu ja suree - ja näköjänsä vielä yhdessä esiintyvät nämä. Katuu ja suree tosissaan, eikä tiedä kuinka korjata. OK, kukaan ei saanut vammoja eikä kuollut eikä edes tullut kaltoin kohdelluksi. Oikeastaan on, paradoksaalista kyllä, erityisen vaikeata se, että tilannetta ei voi korjata sillä tavoin kuin ehkä ihmisen kyseessä ollen voisi, eli pyytämällä anteeksi ja yrittämällä korjata.
Luulen että useille on varsin tuttua tämä: Saattaa pidemmän aikaa olla fiiilis että nyt on kyllä sässinyt jotakin, mieluiten purkaisi ties mitä kuin puretaan väärin neulottu villapaita. Voi olla jopa siten, että on saanut neuvon toimia tietyllä tavalla, ja seurasi sitä kaduttavaa ja surullista, mutta eihän sitä neuvojaa voi syyttää. Itse on vastattava siitä, keneltä alkaa neuvoja pyytää, ensinnäkin, toisekseen, kyllä sopii hieman katsoa itse eteensä ja jos tulee viidettä kertaa fiilis että onhan tuo noin periaatteessa ammattitaitoinen ja noin, mutta ohje vähän erikoinen, niin hölmöhän on jos sitä kuuntelee.
Suru on erikoinen tunne. Melkein helpottaa, kun päästää sen mieleensä. Mutta katumus minua mietityttää. Pidän noista Siikkareista, monista, juuri sen tähden, että niitä lauleskellessa on, kuin joku ymmärtäisi miltä itsestä tuntuu. Katumisessa on korjaamisen halua, ja samalla surua - kaikkea ei saa ehjäksi. Silti on kuin jäisi miettimään: Saisikohan tuota vielä jotenkin korjattua. Mietin tässä sitä, onko se myös eräänlainen keino pitää kiinni menneestä, jolle ei mitään mahda, josta olisi ote irroitettava, ja jatkettava matkaa.
Vaikka ne ovat raskaita tunteita, en tahtoisi olla ilman... vielä raskaampaa silloin olisi, luulen. Ihmisten välillä kai ei mikään pelitä ilman näitä kahta - kaikista nyt tietty saattaa olla vaikeaa pitää, ja joskushan joku osoittaa koko olemksellaan, ettei kerta kaikkiaan tahdo että hänestä pidettäisiin..ja tietysti on niin että ystävät valitaan itse, sukulaisia ei voi
Varmaan niitä parhaita oppeja taottiin päähän, kun selvitettiin erinomaisen yksityiskohtaiseti joskus silloin joskus, että potilaaalta muuten saa todella (!) pyytää anteeksi ja ihmeen hyvin ne jaksavat antaa. Ei sitä työtä olisi muutoin jaksanut tämänkään vertaa...niihin jäi hyvät välit ja hyvät muistot, jos ei pääse enää takaisin, niin ettei siitä enempiä...mutta se on konstikasta kun katuu jotakin tyhmyyttä, joka on aivan muuta, jonka otti tehdäkseen tai josta otti vastatakseen, ja nurin mentiin - eikä keksi miten korjaisi.