Ei sovi minulle. En osaa olla hiljaa niin pitkää aikaa.
Eikä minulle, koska olisin mielelläni yhteen putkeen siellä pidempään. Paluu hälinään tärskäyttää, se tulee liian nopeasti. Kahden kuukauden retriitti olisi sopiva.
Toisaalta ne myös sullovat nykyisin ne aika täyteen ohjelmaa. Viimeksi yritin 2004, ja se jäikin viimeiseksi. Olin ihan näännyksissä kaksi viikkoa, kun kolme päivää juoksin rukouksesta virikepuheeseen ja sieltä hetkipalveluun ja etsin paikkoja vieraasta leirikeskuksesta, joka palaveri tapahtui eri paiukassa, oli rantakotaa ja pihakappelia ja saunatupaa ja voi sun, kyllä tavailin karttaa useampaanikin kertaan...eli ainakin minulla adrenaliinitaso kohosi varsin hyvin, päinvastoin kai pitäisi... Olisi kuulemma saanut jäädä jostakin pois, no en tiennyt, ja sitäpaitsi en tiennyt että sielläpäin virikepuhe kestäisi yli tunnin ja niinpoispäin. Joskus vähän vaikuttaa siltä, että ne ovat monella taholla jo aikuisten viikonloppuleirejä joilla vain ei piuhuta toisille. On maalausretriittiä, runoretriittiä, kerran eksyin keskusteluretriittiin. Kävi ilmi vasta perillä tämä hyvin ihmeellinen asia.
Olin kerran hyvin itselleni sopivassa, kesti neljä päivää, aloitettiin aamulla jo kuudelta, käytännössä viideltä kun juuri alkoi kesäaika, huh. Ei ollut muuta ohjelmaa kuin hetkipalvelut, ja jotkin yhteiset hiljaaolot, mitä lienevät olleen. Hyvin karua menoa, se oli todellinen ärsykepaasto, sitähän sen alun perin oli tarkoitus olla, ja totuttaa sellaiset joille se sopii, harrastamaan hiljaisuutta ja säännöllistä rukousta kotonaankin. Vaan jäipä tuo äkkiä. Ite havaittin että jos kenellä on neurologisia tauteja, heille sellainen soveltuisi hoitokeinoksi. Tuollainen hyvin rauhallinen jossa ei tarvitse miettiä mitä kello on ja miten löydän sen seuraavan menon pitopaikan, jätti oireita vähemmäksi. Olisi ihan varmaan monella tavoin hyvä, elää siinä päivän rukousten rytmissä.
