Kun olen lukenut esim. Kyöstin ..... joskus ylipitkiä viestejä, luen vain alun ja lopun.
Mukavaa, että luet tekstejäni. Kun kerran aloitat, lukisit ne nyt kokonaan.
Niitä on monesti ajatuksen kanssa huolellisesti yritetty kirjoittaa.
1)
Ylimielisyyden peikko on minulle tuttu kaveri.
Silloin, kun olen sen sylissä, huonoiten sitä havaitsen.
Jos jostain syystä putoan sen sylistä, havaitsen sen peikon paremmin ja kauhistun ja pakenen takaisin peikon syliin, jotta minun ei tarvitsisi sitä katsella, vaan voisin kuvitella, että peikkoa ei ole olemasakaan.
2)
Minua myös kuvottaa itseäni juuri kirjoitettujen rivien välistä pursuava näennäisnöyryys, joka taasen johtuu siitä, että olen hyvä kaveri ylpeyden peikon kanssa. Seuraavaksi kuvittelen, että olenpas minä hyvä kristitty ja pitkälle päässyt, kun tuon ylpeyden peikonkin havaitsin itsessäni.
3)
Tästä oivalluksesta taasen syntyy heti valtava löyhkä, koska tuo edellinen oivallus johtaa enstistä suurempaan ylpeyteen.
Palaan kohtaan kaksi, ja jatkan siitä eteenpäin kohtaan 3.
Tässäpä tämä hassu ja loputtoman ikuinen luuppi, jota Auri Hakomaa kirjassaan Hurskas Sika kuvailee (tai sitten kuvaus on jossain muissa hänen teksteissään tai pohdinnoissaan.)
Onko joku foorumilaisista päässyt jo niin pitkälle, että voi oikeasti nöyrin ja rehellisin mielin tunnustaa, että
"olen vain maan matonen, heikko, kurja ja puhtaasti Jumalan armon varassa ja armon häivähdyksiä osottava syntinen"?
Koska itse en ole tuohon päässyt, minulle tulee yleensä mieleen, että onkohan tuossa ylimielisyys mukana, kun joku kovin korostaa omaa huonouttaan ja heikkouttaan.
Vaan, se, että itse ei ole päässyt johonkin, ei toki tarkoita, että kukaan muukaan ei sitä saavuttaisi.
Pidän avoinna sitäkin mahdollisuutta, että joku ehkä mahdollisesti kenties aivan oikeasti on löytänyt aidon nöyryyden ja aivan oikeasti ei edes tiedostamattakaan kehuskele omalla nöyryydellään.
Jos itse puhun omasta nölyryydestäni, niin tiedoksi kaikille: kunhan kehuskelen itseäni.
