Tänään uskonnon kurssilla katsoimme juuri mielenkiintoisen dokumentin Dietrich Bohnhoefferistä.
Nohnhoeffer oli ilmeisen samoilla linjoilla Juden kanssa painottaen tuosta toisen posken kääntämisestä. Hän oli pasifisti, mutta toisaalta osallistui Hitlerin vastaiseen attentaattiin.
Toisaalta, Bohnhoeffer osoitti, että taistelua voidaan käydä ilman suuri taisteluitakin.
Kun sanotaan, että luopukaa aseista, niin niitä ei tarvita, syytetään naiviudesta. Reaalimaailmassa se ei toimi. Toisaalta, kristityllä ei ole mitää oikeutta koskaan laajamittaisen väkivallan harjoittamiseen, ei edes puolustaessa henkeään.
Kirkko yrittää oikeuttaa sotaa sanomalla, ettei Raamattua tarvitse silloin noudattaa. Minusta se osoittaa ennemminkin sitä, että pidämme maallista hyvinvointiamme tärkeämpänä, kuin toisen elämän kunnioitusta.
Minua voidaan syyttää hörhöilystä, ihan vapaasti. Idealismi karisee noepasti reaalimaailmassa. En voi myöntää, ettenkö tuntisi kunnioitusta niitä sotaveteraaneja kohtaan, jotka meille ovat suoneet itsenäisyyden.
Toisaalta, sanomalla, että Suomi on lahja Jumalalta, teemme Kaikkivaltiaasta oman heimo-jumalamme.
Toisaalta, meidän on niin vaikeaa kuvietlla maailmaa ilman sotaa, että sellaista ei taida tulla, vaikka minä ja Jude sen puolesta kuinka puhuisimme.