Körttifoorumi
Keskustelu => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: seppos - 17.10.11 - klo:22:28
-
En johdattele sen enmpää, vaan luotan siihen, että meillä on asioita, jotka vain ottavat jatkuvasti niin sanotusti päähän. Jos olisin ollut fiksumpi, niin olisin tehnyt toisin.
-
Tuo oli hyvä...
Mielessäni on usein se "Kysy sentään ensin Herran mieltä" (2.Aik.18:4). Aikana jolloin tuon nyt olisin viimeksi maailmassa tehnyt, toimin tavalla, joka on erittäin moitittavaa, ja siitä syystä siitä on vaikea päästä irti. Se on muuta kuin erehtyä kun ei tiedä... eihän sellainen ole syntiä... montakin asiaa tekisi toisin nyt kun on vanhempi ja viisaampi mutten osaa sitä syntinä pitää, jos toimii olemassaolevan tiedon puitteissa jotenkin.
-
Lakiston 13. väylällä olen usein yrittänyt aika kaukaa viheriölle, vaikka väylä on tosi kapea ja välilyönti olisikin yleensä ollut järkevin.
Vastaavasti Luukin 7. väylällä, joka on lyhyt par nelonen, olen turhaan avannut driverilla slaissaten metsään.
Kyllä golf on opettanut minua kestämään vastoinkäymisiä! Niin ja olen oppinut tuntemaan äänestä uuden lintulajin, bogitikan.
-
Kypsymättömyyttäni en osannut olla kyllin rakastava, hellä, hoivaava äiti omille lapsilleni. Olin niin nuori ja omaa elämätöntä elämää oli paljon.
Sain enemmän (mielestäni) taiteiljaporukoissa kuin kotona. Velvollisuuteni hoidin ja olin ahkerakin, mutta se sydämestä lähtevä puuttui.
Se alkoi löytyä ymmärrettyäni Jumalan rakkauden minua kohtaan. Enkeliksi en ole tullut, mutta lapsenlapset ja etenkin tämä neljäs polvi on saanut
jotain sellaista mistä omat jäivät ilman.
Mitään yhtä suloista kuin pieni lapsi joka kaipaa syliä ja hellyyttä, en ole tavannut. No, Basso kyllä oli suloinen.
SE etten ole ollut aina lähimmäinen sen parhaassa merkityksessä kaduttaa ja toivon että Jeesus hoitaahaavoittamani ihmiset.
Tässä tätä rippiä.
Kiitos aloittajalle, vaikka kunnon körttiläisyyteen ei kuulune asioidensa paljastelu. Yksin Jumalalle riittää.
-
En päivääkään vaihtaisi pois.
Jokainen asia ja tapahtuma on mennyt, ja tulee menemään, niin kuin Jumala on tarkoittanut meneväksi.
Olen kiitollinen kaikesta.
-
Kaduttaa, että tuli muutettua Lankilaan...aivan ihana paikka, enkä millään haluaisi pois....mutta alkaa ahdistaa, kun pari jätkää on ottanut asiakseen mun holhoamisen. Jos en olis Lankilaan muuttanut ja ollut niin yltiösosiaalinen, niin ei tarvis taistella nyt kahden sekopään kanssa joista molemmat ovat vielä ihan tolkuttoman ihastuneita miuhun ja kummallekin olen sanonut että kiitos, mutta ei kiitos. Hyöt eivät voi käsittää, etten ole heistä kiinnostunut ja kuulemma jos kiinnostun jostakusta muusta jätkästä, niin se on merkki siitä etten ole kunnossa. Voi elämän kevät! Kuulemma se olis fine jos alkaisin heilastella naisen kanssa...sen he voivat sulattaa, mutta toista miestä ei....jep jep...kohta pistän kulissiliiton pystyyn tai jotain! Minen jaksa enää! Ja kun suoraan puhuminen, raivoaminen ja uhkailukaan ei noihin vatipäihin tehoa ni alan olla aseeton.... Ja kun eipä niitä voi vielä häirinnästäkään syyttää, kun ovat sen verran maltillisia lähestymisissään. Huokaus...
Lähimmäisenrakkaudesta vallankäyttöön on itse asiassa kummallisen lyhyt matka...vallankäytön voi naamioida välittämiseksi...
Ja tietenkin se, että miuta kiukuttaa se, että nää kaks torveloa ei anna miun olla, on merkki myös miun henkisestä epätasapainosta...hehän ihan vaan hyvää tarkoittaen ovat miusta niin valtavan huolissaan... :icon_rolleyes:
-
Lähimmäisenrakkaudesta vallankäyttöön on itse asiassa kummallisen lyhyt matka...vallankäytön voi naamioida välittämiseksi...
Varmaan totta. Monesti on tullut mietittyä, että ns. lähimmäisenrakkaus ja "ystävyyskin" voi olla läheisriippuvuutta. Pitää olla aina joku, jossa riiputaan kiinni.
-
Ehkä suunniteltu väärintekeminen minusta on niin paha juttu, että saa kulua pari vuosikymmentä ja minusta se vaan on väärin! . Tekeehän sitä tietty lapsellisuuttaan muutakin mitä katuu. Siitä mitä olen saanut vaihtaisin pois jotakin mitä itse tein... muuten hyvä... enkä oikein ymmärrä miten minulla voi olla kaikki nyt niin hyvin, kuin omat kolttosetkin olisi kääntyneet hyvin päin.
Ei minua kaduta eikä jurnuta joku "miksi juuri minä" tai "miksen ostanut sitä asuntoa"-tyyliset jutut vaan ihan todella miksi minä menin ja tein väärin! Ja siitä on todella kauan! Mutta ne ei olleet pieniä asioita vaan ihme sotkuja... On joskus niin vaikeaa ymmärtää, kummalla puolen viipotan oikean ja väärän rajaa, ja jollakin tavoin silti ymmärtää ja valitsee väärin... etenkin kun minä en kysyny... pysähtyny ajattelemaan... :022:
-
Muistan kyllä, että olen katunut jotain tekemistäni ja jotain toista tekemättä jättämistäni. Mahdollisesti olen katunut useampaakin tekemistä/tekemättä jättämistä. En nyt vain saa millään päähäni, mitä olen katunut niin raskaasti, joten ilmeisesti olen päässyt noista irti.
Voihan olla, että jossa vaiheessa muistan nämä möhläykseni, kun sattuu jotain, joka liippaa läheltä.
-
Siina 20+ tuli lahdettya suhteisiin liiankin helposti ja sai sydamen
ruvelle, toisaalta ei jaanyt yksin. Teini-ikaisena olin yli-kiltti, enka kapinoinut.
Se antoi aihetta kiusaamiseen..
Sitten on tehnyt asioita loppuunpalamiseen asti draivilla ja kuormittanut itseaan liikaa
oman kunnianhimon ansiosta. Liian montaa ei kannata yrittaa miellyttaa, koska
meilla on lupa olla erilaisia. Onkohan sitten tullut roikuttua liiankin egokeskeisissa ihmisissa nuorena ja petyttya?
-
Enkeliksi en ole tullut, mutta lapsenlapset ja etenkin tämä neljäs polvi on saanut jotain sellaista mistä omat jäivät ilman.
Babushkasysteemi lastenhoidossahan on tuolla idempänä ollut käytössä, ja luulen että se voisi olla ihan hyvä. Ehkä enemmän mummoltani sainkin kuin vanhemmilta, ja sitten myös isän siskolta joka minua kotiapulaisen ominaisuudessa hoiti kun olin ihan pikkunatiainen vasta.
Mutta se mikä kaduttaa on lukuiset pääaineen vaihdokset opiskeluaikana, olisi ollut parempi keskittyä vain yhteen (matematiikka?) ja valmistua ajallaan, ennen suurta lamaa. Ja se etten pystynyt selvittelemään muutamia hiertäviä asioita seurustelusuhteissa ja annoin kärpäsen kasvaa härkäseksi.
Nyt voisin miettiä, mitä sellaista tänään tai lähiaikoina olen tekemässä, mitä myöhemmin kadun. Kai se lähinnä ihmissuhdepuoleen liittyy, toistan samoja vanhoja virheitä. Voisiko ihmisiä (ml. minä itse) nähdä jotenkin toisena kuin aikaisemmin, olla sijoittamatta heitä joihinkin valmiisiin raameihin, tajuta että kumminkin on nähnyt vain osan heidän potentiaalistaan? Ja tajuta ettei heidänkään tarvitse nähdä minua siten kuin joku muu on aikaisemmin nähnyt. Jotain tämmöistä ajatusta oli yhdessä kesällä kuulemassani saarnassa, jossa selitettiin kohtaa jossa ihmiset puhuivat Jeesuksesta että eikös toi ole se puusepän poika, ja etteihän nyt naapurinpojassa voi mitään ihmeellistä olla. Ja jotain samaa koin kun menin lukioon ihan eri kouluun kuin yläasteajan luokkakaverini, se vastaanotto oli niin lämmin ja ennakkoluuloton että jouduin ihan pois tolaltani.
Kiitos aloittajalle, vaikka kunnon körttiläisyyteen ei kuulune asioidensa paljastelu.
Ihan mielelläni kuulisin paljastelua :-\ Voisi valaista sitä, mikä se uskon sisältö on, etenkin minulle vaikeaa synti ja anteeksianto -teemaa. Mutta eihän sitä yleensä kuule kuin ex-alkkiksilta ja murhamiehiltä herätyskristillisissä piireissä, jolloin sitä on vaikeampi omaan elämään rinnastaa.
-
Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.
Lauri Viita
Elämäs kaikki armollisesti rempallaan. Mitäs sitä ny elettyä elämäänsä katumahan. http://www.youtube.com/watch?v=befI88_I-pM
-
Ellei olisi tehtyä tekoa, ei olisi myöskään sen seurausta - tai seuraamusta. Moni ilo olisi jäänyt iloitsematta, moni itku itkemättä. Ja paljon oppia saamatta. Koen asian niin, että kaikella on jokin tarkoitus. Usein tuo tarkoitus, syvempi syy, ilmenee vasta aikojen kuluttua. Joskus tosin heti jotain avautuu tai sulkeutuu. Mutta sekin lienee hyvä, lopulta.
Jälkeenpäin on helppo jossitella. Mutta kulloisillakin eväillähän sitä mennään. Menneisiin tekoihin ja valintoihin juuttuminen ja niistä itsensä soimaaminen on loputon suo.
Ja väärinteot. Että osata pyytää anteeksi, antaa anteeksi ja - uskoa saaneensa anteeksi.
-
Tämän päivän juttuja kuunnellessa nyt kyllä kaduttaa, etten sinnä satavuotispirskeisiin lähtenyt. Olisinhan minä kissanhoitokeikalta vielä täksi päiväksi ehtinyt.
-
Tämän päivän juttuja kuunnellessa nyt kyllä kaduttaa, etten sinnä satavuotispirskeisiin lähtenyt. Olisinhan minä kissanhoitokeikalta vielä täksi päiväksi ehtinyt.
Jos se yhtään lohduttaa, niin katumuksesi ei ole turhaa, vaan korjata sitä ei voi.
-
Ellei olisi tehtyä tekoa, ei olisi myöskään sen seurausta - tai seuraamusta. Moni ilo olisi jäänyt iloitsematta, moni itku itkemättä. Ja paljon oppia saamatta. Koen asian niin, että kaikella on jokin tarkoitus. Usein tuo tarkoitus, syvempi syy, ilmenee vasta aikojen kuluttua. Joskus tosin heti jotain avautuu tai sulkeutuu. Mutta sekin lienee hyvä, lopulta.
Jälkeenpäin on helppo jossitella. Mutta kulloisillakin eväillähän sitä mennään. Menneisiin tekoihin ja valintoihin juuttuminen ja niistä itsensä soimaaminen on loputon suo.
aivan
itseäni vaivasi aiemmin, etten "uskalla elää" ja silloinhan sitä mietti samalla omaa elämätöntä elämäänsä ja vertaili itseään turhaan muihin tuolla saralla. Sitten kun asiat loksahtelivat sopivasti, niin moisia ei enään ole tarvinnut miettiä vaikken maailman sosiaalisin olekaan.
-
Kenties kaduttaakin jokin jota nyt osaa nimittää ennakkoharkinnan puutteeksi, tai harkitsematta jättämiseksi. Ymmärtää itseään kyllä, ensimmäiseksi tuon lohdullisen silloin mentiin sen hetken eväillä, siitä oppi jotakin... mutta siitä huolimatta kysyy itseltään, olisiko voinut välttyä tarpeettomilta kyyneliltä jos sitä harkintaa olisi riittänyt - itsehillintää. Enkä puhu kohtauksista nyut, vaan tilanteista joissa harkinta oli täysin mahdollista, jäi vain väliin.
Mietin pitkään niin hassua, kai kaikille tuttua seikkaa, kuin katumus. Mitä se on? Seppos sen tuossa sanoo, tosin ennätin itsekin ymmärtää - ihmeen myöhään - jotakin, jota ei enää ikinä saa korjattua. Oppikselle lohduksi: Vastaavia tilaisuuksia tulee ja menee, sitä paitsi juhlajumalanpalveluksen saarna löytyy Kotimaa24;stä. Siinä jo on jotakin!
Mutta vakavaa katumusta tunsi epäilemättä kuningas Daavid, kun järjesti Batseban puolison tapetuksi. Siinä oli varmasti teko jota hän ei loppuikänään aivan kokonaan saanut mielestään. Katumus on hetkellisen erehdyksen kuorma, jota ihminen joutuu kantamaan hartioillaan niin pitkään kuin elää. Se on surua ikuisesti tehdystä tai tekemättä jätetystä. Arvelen että niin on hyvistä puolista huolimatta... saa anteeksi... Jumalan kyky ja halu antaa anteeksi tulee tutuksi, siten Jumalakin - siitä huolimatta jokin on nyt ainaisesti toisin. :'(
-
Elämässä haavoittuu välttämättä. Kauan sitten katsoin näytelmän, jossa vanha mies ontui.
-
Näin äkkiseltään tulee mieleen eräät kiitokset, jotka ajattelin joskus kertovani entiselle simiehelleni erinäisistä syistä. Ajattelin, että sitten joskus kun liikun siinä lähistöllä, niin menen rimpauttamaan hänen ovikelloaan. Vien ehkä pullat ja keitätän kahvit. Kerron hänelle, mistä kaikesta olen hänelle kiitollinen. Siinä sitten samalla ilahdutan van :'(yksinäistä miestä.
Ja ihan totta, kyllä minulla oli tarkoitus käydä hänen luonaan. Sitten vain kerran sain kuulla hänen kuolleen.
-
Elämässä haavoittuu välttämättä. Kauan sitten katsoin näytelmän, jossa vanha mies ontui.
Miksi ei, niinhän tuo lienee, ja lieneehän tuo noinkin. On haavoja ja haavoja; ei nyt suorastaan tarvitse kaivaa verta nenästään, sillä elämä lyö pyytämättäkin.