Keskustelu > Kirjoitelmia ja päiväkirjoja-herännäisyyden hengessä

Juhlava avaus Urpo Karjalaisen saarna talviveisuissa

(1/1)

seppos:
(Tämä olisi liian pitkä normaalikirjoitukseksi)

Joh. 6:1-15


Latteuden ylistys

Tämä on saarna tavallisuuden ja harmauden ylistykselle. Kirjoitin sen lentsusairauden puristaessa vasenta korvaa siten, että se samalla painaa nielunpohjaa kuin työntäisi sinne ruostunutta haarukankärkeä, josta puolet piikeistä on katkennut.  Mutta ei se tasaisen harmaata suomalaista tapa. Eikä meitä luterilaisia suomalaisia ei paljon hetkauta sekään, että piispa Aarre Kuukauppi Inkerin kirkosta moittii meitä tämän aamun Helsingin Sanomissa liberaaleiksi fundamentalisteiksi. Jos on kunnon ryhti kirkossa, naispapit ja homot eivät hypi silmille. Mutta me olemme tasaisia ja harmaita.  Eikä meidän silmille hypitä mistään syystä. Tästä pidämme huolen. Ja luemme kirkkokäsikirjaa. Iloitkaa. Tämä kehotus on päivän tunnus. Aktiivin imperatiivin preesens,  monikon toinen persoona verbistä iloita. Iloitkaa!
Herättäjän talviveisuut on tullut apostoliseen ikäänsä, tällä kertaa olemme olleet koolla talviveisuissa 12. kerran. Kyljenkääntöveisuut, Heikin päivänä, tammikuun 19. karhu kääntää kylkeään, seuraväki pöyhii itseään ja asioitaan, hakee suuntaansa. Ehkä tämä entusiasmi on vuosien mittaan jonkin verran laimentunut, mutta traditio on osoittautunut elinvoimaiseksi. Vuoden päästä veisataan Mieslahden opistolla Paltamossa. Tänä pyhänä paitsi kehotuksesta iloitsemme, muistelemme myös leipää ja nälkää. Voisimme hakea historiasta karmivuutta ja nälkävuosien kauhukertomuksia. Mutta jostakin syystä haluan tässä saarnassa käsitellä elämän arkipäivästä laimeutta. Sen tylsyyttä, kun lapset ovat sairaita, itse on läpeensä kyllästynyt kaikkeen eikä edes kissa lähde ulos kun on lian kylmä ilma. Tämä on Suomi.
”Iloitkaa Jerusalemin kanssa, riemuitkaa kaupungin tähden.” Tämän päivän tunnus tulee tästä Jesajan kirjan viimeisen luvun huudahduksesta. Minkä takia tulee iloita Jerusalemista? Sen takia, että Jerusalem ruokkii lapsensa: saatte imeä, tulla kylläisiksi lohtua antavista rinnoista, saatte nauttia, juoda yltäkyllin sen voiman ja mahdin nisistä.  Jesajan kirjan viimeinen luku kuvaa yltäkylläisen lopunajallisen pelastuksen koiton. Ahdistuksen aika on päättynyt. Uusi aika alkaa. Keskellä paastonaikaa, suomalaisessa kevättalvessa luemme tekstejä, jotka kuvaavat meille täysin vierailta näyttäviä asioita. Menemättä tämän pitemmälle tai syvemmälle näiden tekstien maailmaan, joudumme heti kohdakkain sen asian kanssa, että me kristityt, koko kristikunta, kannamme perinteessämme muinaista heprealaista uskonnonhistoriaa.
Sopeuttakaamme nyt sanojamme paikallismaantieteeseen ja Suomeen.  Iloitkaamme Sammonlahden kanssa, riemuitkaamme Lappeenrannan kaupungin tähden. Vaikka me Herättäjä-Yhdistyksen talviveisuihin kokoontuneet vieraat voimme huudahtaa Jesajan kirjan mahtipontisuutta mukaillen näillä sanoilla, tiedämme ja tunnemme sävyeron siihen tekstiin verrattuna, jossa riemuitaan Jerusalemin tähden.   Eikä tämä johdu Lappeenrannasta, pois se.  Voi olla, että kyseessä on tälläkin kertaa vain arkipäivän latteus, banaliteetti. Saattaa kuitenkin olla, että arkipäivän latteus vaivaa meitä pysyväisluonteisesti. Vaikka siis koko aihe on tylsä, mahdollisesti jatkan arkipäivän tylsyydestä. Keitaalle on matkaa.
Mitä me voimme ymmärtää ruokkimisihmeestä silloin, kun suu ja laarit ovat täynnä ruokaa. On einestä, joko salaisesti, kätketyllä hevosenlihaviisaudella tai ilman, on sitten myös nuudelia ja kasvispihviä. Vaikka kuinka yrittäisimme ymmärtää ja tavoittaa ajatusta siitä, että joku vuoren rinteen heinikossa kokoilee kaksitoista korillista ruoan tähteitä, emme saa asiasta mitään otetta, korkeintaan pidämme ihmeenä, että niinkin paljon aikoinaan jäi.  Banaliteetiksi koko ruokkimisihmekin näyttäytyy. Emme tavoita dramatiikka, emme ymmärrä ruokinnan välttämättömyyttä.  Ja niinpä ihmettelemme siinä sivussa hetkisen filosofi Himasen selontekojen hintaa, ja sitten jatkamme toisiin asioihin. Näin se menee. Näin arkipäivän banaliteetti sujuu.
Vaatinee melkoista liturgisen elämän tajua voidakseen oivaltaa kirkkokäsikirjaan sisältyvän idean, jonka mukaan tämä pyhä on keidas keskellä paastonaikaa. Huomaan joutuvani lujille hakiessani ymmärrettävää ja merkittävää ympäristöä sanalla nälkä. Leivässä saavu, huokaa talviveisuiden otsikko. Siinä on ensiksi sijamuotona sisäolento, eli yksikön inessiivi, leivässä, ja sitten siinä on aktiivin imperatiivin preesens, yksikön toinen persoona, saavu, kehotus, verbistä saapua. Ketä kehotetaan, kenelle käsky kuuluu?
Varsinkin Johanneksen evankeliumissa Jeesus näyttäytyy tunnusteoissaan, jotka kirjoittajan mukaan kasvavat kosmisiin mittoihin voimassaan. Muissa evankeliumikirjoissa ollaan varovaisempia, Markuksen kirjassa suorastaan halutaan kätkeä tai olla hiljaa salaisuuksista siihen asti, kunnes kaikki on tuleva ilmi. Kirkon historiassa Johanneksen evankeliumin lopun kuvaus Pietarin erikoisasemasta, hiilivalkean kaloineen ja kolmine kysymyksineen, on tulkittu tämän erikoisaseman ulottumisesta kulloiseenkin paaviin.  Toista miljardia katolista odottaa, ja mekin odotamme valintaa lähiviikkoina. Hän saapuu silloin, kun oikeanvärinen savu nousee.
Ei siis savua Vatikaanissakaan ilman tulta.  Annamme Rooman kuurian kuitenkin nyt olla ja kysymme itseltämme, lämmittääkö edes tuli meidän kylmentynyttä mieltämme? Kaskisavut sentään loivat aikoinaan viljelyn edellytyksiä.  Herätyksen tuulet puhaltelivat tulisten kielien lailla kansamme keskuudessa. Tulella torjuttiin hallaa, mutta sitten kun vuonna 2002 koitti helmikuussa riittävän kova pakkanen, Kontiolahden MM-ampuhiihdoissa ei päästy hiihtämään, vaikka armeija yritti lämmittää tienoita sytyttämällä nuotioita toisensa viereen. Ei auttanut. Kun on kylmä, niin on kylmä, ei se lauhdu, ei tulellakaan. Tämä onSuomi.
”Valo tulee. Lämpö tulee.” Herännäisperinteessä on Ukko-Paavon neuvoina muistettu nämäkin sanat. ”Kointähti syttyy sydämessäsi ja tohdit huutaa Kristusta itsellesi auttajaksi ja tiellä taluttajaksi.” Herännäisyyttä on pidetty vähäeleisenä odottavan uskon liikkeenä.  Jotkut moittivat sitä tavanomaisuudesta ja hengen puutteesta, Siionin virttä veisata kinnataan eikä mitään tapahdu. Täytyy kuitenkin toivoa, että kirkossa säilyisi sija tällaiselle vähäeleisyydelle.  Arkipäivän kilvoitus, tavallinen ihmisten tylsä elämä kristittyinä, ja jollakin tavalla tämän tilan parhaimpina hetkinä tiedostaen, lienee totta suurimmalle osalle kirkon jäseniä. Ja samalla tämä minimaalinen tiedostaminen lienee myös hengellisen elämän kohokohta. Minimi on maksimi. Kirkkojulkisuutta ja keskustelupalstoja hallitsevat sitä vastoin aivan toisenlaiset otsikot. Mutta, kuten olemme saarnan edetessä huomanneet, leivän ja ruokkimisihmeen sunnuntai on saattanut arvaamattomasti johtaa pienieleisen arkikristillisyyden, jopa tapakristillisyyttä vähäisemmän tai vaatimattomamman kristillisen elämän puolustamiseen. Kenties tämä onkin ruoan suurin ihme. Ei sitä havaitse, ei sitä tarkkaile, kun syö vain. Ja katso, leivässä hän saapuu, siinäkin, jota syömme arkisin.  Silloin tällöin saattaa siis olla aiheellista ja paikallaan muistaa elämän ja leivän lahjoittajaa, Jumalaa, taivaan ja maan Luojaa ja hänen Kristustaan, syntisten auttajaa ja lohduttajaa. Ehkä näissä tunnoissa voisi toteutua jotakin siitä Siionin virren sanasta, joka lausuu: nyt kristiveljet sisaret, vaihdamme parhaat terveiset.
Olemme vaihtaneet parhaita terveisiämme täällä. Ehtoollispöydässä vaihdamme vielä syntiviheliäisyyttämme Kristuksen laupeuteen ja iankaikkiseen hyvyyteen. Tämä on arkea ja juhlaa, tämä on kiitosta Jerusalemille ja kaupungin yläsalille, Kidronin purolle ja Getsemanelle. Mutta yhtä paljon tämä on kiitosta Sammonlahden kirkkoyhteisölle, sille rakkaudelle ja ystävällisyydelle, mitä olemme täällä osaksemme saaneet. Tämäkin on Suomi.

Riitta-mummi:
Tunsin syntymä-vetoisuutta Lappeenrannan Talviveisuita kohtaan, enkä suotta. Saanen siis jatkaa tähän Sepon taltioimaan Urpon saarnan perään tuntemuksiani siellä.
Jo se, että teemme Matin kanssa yhdessä pidempää automatkaa kuin mökille ja takaisin, virittää kuin juhlatunnelmiin. Matkaevääksi ostin pussin Marianneja ja pullollisen kivennäisvettä.
Utissa poikettiin kahvilla, ja kas, huoltamon kahviossa olivat myös Tiitiäinen, Samuli ja Matteus, kimppakyydillä Helsingistä. Halattiin Tiitin kanssa
ja tunnelma yhä nousi.
Juhlapaikalle osasimme hyvin, illalla hotelille olikin jo kimurantimpaa, sillä syntymänurkilleni on kohonnut valtavia betonikolosseja joiden uumenissa risteilivät nimettömät tunnelit.
No, tuo ei ole tärkeintä. Heti eteistiloissa tuli Heimo Lipiäinen juttelemaan ja sitten vaihdoimme muutaman sanasen ilmajokisen isäntämiehen kanssa. Hippiäinen tuli halaamaan. Se oli ihanaa.
Katsastelimme kirkon tiloja, joimme kahvit ja pian alkoivat päiväseurat. Veisuu sujui kyllä hyvin siinä erikoisessa akustiikassa, mutta mikrofoonin kautta puheääni otti jälkikaikuja.
Sitten siinä kohta olivat myös Seppos, Pyrtsi ja Tiiti. Myös Samuli ja penanpoika tulivat vähitellen.
Kirkkoherran esitelmä kajahteli osaksi ohi korvien ja Mattia torkutti. Kävimme taas kahvilla ennen kuin Histan veisaajat aloittivat uskomattoman hienon konserttinsa. Henkeä pidätellen kuuntelin sen sointia kupolin alla. Alttarikaide jakoi välillä kuoron kahteen osaan kuin olisivat olleet kimaltelevan lähteen reunoilla.
Kuoro vaihteli paikkoja, välillä laulaen pylväiköstä, välillä penkeistään. Ja kuulijat pääsivät myös yhteisveisuuseen heidän kanssaan.
Soolot olivat lahjakkaita.
Ruokailun aikana samassa pöydässä istui muutama kuoron tyttö, sisarukset. Ja AnttiJuhani esittäytyi siitä toisesta päästä pöytää. Hän lähti myös meidän kahvihetkeemme. Sinne oli myös Atanasia ja Mauno ennenmainittujen lisäksi ehtinyt.
Se oli jotenkin niin sydämellisen lämmintä se meidän vajaan tunnin mittainen istuntomme.
Me vanhat emme enää jaksaneet muuta kuin etsiä punkkaa mihin panna pitkäksemme. Se löytyi tietä kysymällä. Huoneemme oli vihoviimeisenä kahden pitkän käytävän päässä. Matkalaukussa on rullat, mutta Matilla oli melkoinen konkkaaminen kipeän jalkansa kanssa.
Myöhemmin menimme iltapalalle yhdessä Sepon kanssa. Hyvä ruoka ja lasi viiniä ja mukavat jutut viihdyttivät meitä.
Matti kuorsasi jo yhdentoista jälkeen, mutta minä en koskaan osaa nukkua vieraassa paikassa. Liikenteen häly kaikui niistä katukuiluista, mutta nukuin aamusta nelisen tuntia.
Sunnuntaina kirkko täyttyi vähitellen aamuveisuiden jälkeen. Messussa sali oli lähes viimeistä sijaa myöten täynnä.
Tuossa yllä on Urpon kiintoisa ja hyvin puhuttu saarna. Sitä kuunteli mielikseen.
Kanttori oli ennen messua opettanut neliäänistä veisuuta lemiläisittäin. Kaksi virttä mentiin sillä. Loppuvirsi Herraa Hyvää Kiittäkää seisten veisattuna oli ihin kananlihalle nostavaa.

Kotiin ajeltiin jo messun jälkeen sillä meillä oli koiranhoito-ongelma. Vaikka Themis oli omassa entisessä kodissaan, siellä tapahtui esim. "kakkavahinko". Oman huovan päälle tosin. Lotan ja Martan isä hoiti yksin kaksi pientä tytärtään ja koiran, kerrostalossa. Vaimo oli kurssilla perjantaista sunnuntai-iltaan.
Kapuloita oli tullut lähtörattaisiimme paljon. Arvelinkin että kun näin on vastustusta tulee hyvä matka. Ja niin se oli.

...
Kesällä olisi toiveeni päästä uudestaan Lappeenrantaan. Siellähän Basso ( oma koirani)viimeisellä lomatakallaan sai kasteen ortodoksikirkon vedellä


p.s.  Mistä näkee kuinka monta lyöntiä on lyöty ?

kaksi ja puoli vuotta sitten.

seppos:

--- Lainaus käyttäjältä: Riitta-mummi - 14.03.13 - klo:19:52 ---Tunsin syntymä-vetoisuutta Lappeenrannan Talviveisuita kohtaan, enkä suotta. Saanen siis jatkaa tähän Sepon taltioimaan Urpon saarnan perään tuntemuksiani siellä.
Jo se, että teemme Matin kanssa yhdessä pidempää automatkaa kuin mökille ja takaisin, virittää kuin juhlatunnelmiin. Matkaevääksi ostin pussin Marianneja ja pullollisen kivennäisvettä.
Utissa poikettiin kahvilla, ja kas, huoltamon kahviossa olivat myös Tiitiäinen, Samuli ja Matteus, kimppakyydillä Helsingistä. Halattiin Tiitin kanssa
ja tunnelma yhä nousi.
Juhlapaikalle osasimme hyvin, illalla hotelille olikin jo kimurantimpaa, sillä syntymänurkilleni on kohonnut valtavia betonikolosseja joiden uumenissa risteilivät nimettömät tunnelit.
No, tuo ei ole tärkeintä. Heti eteistiloissa tuli Heimo Lipiäinen juttelemaan ja sitten vaihdoimme muutaman sanasen ilmajokisen isäntämiehen kanssa. Hippiäinen tuli halaamaan. Se oli ihanaa.
Katsastelimme kirkon tiloja, joimme kahvit ja pian alkoivat päiväseurat. Veisuu sujui kyllä hyvin siinä erikoisessa akustiikassa, mutta mikrofoonin kautta puheääni otti jälkikaikuja.
Sitten siinä kohta olivat myös Seppos, Pyrtsi ja Tiiti. Myös Samuli ja penanpoika tulivat vähitellen.
Kirkkoherran esitelmä kajahteli osaksi ohi korvien ja Mattia torkutti. Kävimme taas kahvilla ennen kuin Histan veisaajat aloittivat uskomattoman hienon konserttinsa. Henkeä pidätellen kuuntelin sen sointia kupolin alla. Alttarikaide jakoi välillä kuoron kahteen osaan kuin olisivat olleet kimaltelevan lähteen reunoilla.
Kuoro vaihteli paikkoja, välillä laulaen pylväiköstä, välillä penkeistään. Ja kuulijat pääsivät myös yhteisveisuuseen heidän kanssaan.
Soolot olivat lahjakkaita.
Ruokailun aikana samassa pöydässä istui muutama kuoron tyttö, sisarukset. Ja AnttiJuhani esittäytyi siitä toisesta päästä pöytää. Hän lähti myös meidän kahvihetkeemme. Sinne oli myös Atanasia ja Mauno ennenmainittujen lisäksi ehtinyt.
Se oli jotenkin niin sydämellisen lämmintä se meidän vajaan tunnin mittainen istuntomme.
Me vanhat emme enää jaksaneet muuta kuin etsiä punkkaa mihin panna pitkäksemme. Se löytyi tietä kysymällä. Huoneemme oli vihoviimeisenä kahden pitkän käytävän päässä. Matkalaukussa on rullat, mutta Matilla oli melkoinen konkkaaminen kipeän jalkansa kanssa.
Myöhemmin menimme iltapalalle yhdessä Sepon kanssa. Hyvä ruoka ja lasi viiniä ja mukavat jutut viihdyttivät meitä.
Matti kuorsasi jo yhdentoista jälkeen, mutta minä en koskaan osaa nukkua vieraassa paikassa. Liikenteen häly kaikui niistä katukuiluista, mutta nukuin aamusta nelisen tuntia.
Sunnuntaina kirkko täyttyi vähitellen aamuveisuiden jälkeen. Messussa sali oli lähes viimeistä sijaa myöten täynnä.
Tuossa yllä on Urpon kiintoisa ja hyvin puhuttu saarna. Sitä kuunteli mielikseen.
Kanttori oli ennen messua opettanut neliäänistä veisuuta lemiläisittäin. Kaksi virttä mentiin sillä. Loppuvirsi Herraa Hyvää Kiittäkää seisten veisattuna oli ihin kananlihalle nostavaa.

Kotiin ajeltiin jo messun jälkeen sillä meillä oli koiranhoito-ongelma. Vaikka Themis oli omassa entisessä kodissaan, siellä tapahtui esim. "kakkavahinko". Oman huovan päälle tosin. Lotan ja Martan isä hoiti yksin kaksi pientä tytärtään ja koiran, kerrostalossa. Vaimo oli kurssilla perjantaista sunnuntai-iltaan.
Kapuloita oli tullut lähtörattaisiimme paljon. Arvelinkin että kun näin on vastustusta tulee hyvä matka. Ja niin se oli.

...
Kesällä olisi toiveeni päästä uudestaan Lappeenrantaan. Siellähän Basso ( oma koirani)viimeisellä lomatakallaan sai kasteen ortodoksikirkon vedellä


p.s.  Mistä näkee kuinka monta lyöntiä on lyöty ?

kaksi ja puoli vuotta sitten.


--- Lainaus päättyy ---

Jutussasi oli 453 sanaa

Pyryharakka:
Pomollani on jokin outo käsitys siitä, että körtit ovat kovin ankeaa ilotonta väkeä. Hän jaksaa ihmetellä, miten minä viihdyn körttipiireissä. Hän on joskus kuullut Urpon puhuvan ja on sitä mieltä, että se oli pelkkää surkeilua.
Tätä yllä olevaa saarnaa kuunnellessa, me Tiitin kanssa hymähdeltiin ja naureskeltiin. Kiitos Urpo ja kiitos SeppoS kun laitoit sen tänne.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

Siirry pois tekstitilasta