Raamatussakin mainitaan kivet. Jeesus on se kulmakivi jonka rakentajat hylkäsivät.
Puhutaan kivisydämistä ja lihasydämistä. Kerrotaan kalliolle rakennetun talon paremmuudesta hiekalle tehtyyn verrattuna. Hiekanjyvänen, ihmisen vertaus sekin, on sekin kiveä.
Entä jalokivet. Niistä ovat uuden Tulevan Maan kadutkin tehty.
Kivien, jalokivien tähden on moni köyhä kaivosmies pilannut elämänsä , samoin rikkauksien omistaja myös. Ne verikivet eivät ole hintansa väärti.
Me, elävät kivet joista kirkko yhä rakentuu, ja sortuu välillä, olemme tarpeellisia yhdessä. Kirkonmäellä oli ennen kiviaidat joilla istuskeltiin seurustelun sakramenttia nauttimassa. Kivisillä seuduilla oli kiviaitoja peltoja kiertämässä. Vanhoina, sammaloituneina ne näyttävät yhä kauniilta.
Ne sopivat koivikon ja kuusikon viereen paremmin kuin oranssit muovi-kauhistukset.
Pohjanmaalla ei ole paljonkaan kiviä, mutta on kuitenkin vanhoja kivikirkkoja. Mikä vaiva on ollut niitä kootessa.
Hämeessä, ainakin meidän kulmilla on taasen kivipeltoja vierivieressä. Käsipelillä kun ruis kylvettiin, sirpillä leikattiin ja hevospelillä riiheen kiskottiin, sekin antoi elannon monille. Nyt ne entiset ruispellot, lehmälaitumet, kasvavat puuta, Suomen kultaviljaa.
Enää eivät ahomansikat kypsy kivikkojen reunoilla, kissankäpät hiekkamättäillä. Moni muukin elollinen on kadottanut elinolonsa. Mutta kivi pysyy.
Siksi muistomerkit useimmiten ovat graniittia tai marmoria. Ja hautapaasi kivestä on vuosisatainen perinne.